Watched in 2013

29/12/2013

Nicolas Winding Refnin uudempaa tuotantoa taas. Väkivalta on taas yhtä tylyä mihin hänen elokuvissaan on tottunutkin ja muutenkin visuaalinen ilme on mahtava. Jossain määrin tulee elokuvasta mieleen jopa Malickin The New World, mikä siis vain positiivinen mielleyhtymä. Hieno tapa päättää elokuvavuosi.

28/12/2013

OVA. Liian pienelle huomiolle jäänyt mainio anime. Mangaan perustuvassa animessa ei dialogiin ja toimintaan ole todellakaan sensuuri iskenyt. Toiminta on niin seksuaalista kuin väkivaltaistakin ja joskus jopa molempia samaan aikaan. On melkein jokaisessa jaksossa joku raiskataan tai revitään kappaleiksi. On myös tavanomaista, että joku hahmo menee jakson aikana naimisiin ja kevyein perustein. Tappaminen on yhtä helppoa kuin naimisiin meneminen. Todella viihdyttävä, eikä kaiken toilailun lomassa unohdeta yhteiskuntakritiikkiäkään. Valitettavasti kuitenkin sarjan neljäs episodi on melkein täysin perseestä yrittäen olla liian vakava unohtaen kolmen edellisen osan perseilyn kokonaan.

28/12/2013

Hienon realistista poliisitoimintaa. Melkein tulee The Wire jopa mieleen jossain määrin, kun poliisit kohtaavat rahoitusongelmallisia seikkoja ja muutenkin tutkintaan tulee mutkaa tuon tuosta ja täysin järkeenkäyvästi. Sarjamurhaajamysteeri koukuttaa ja jännittää ja koko meininki on asiallinen. Yhtä hienoa on myös hahmojen persoonallisuus ja kehitys koko elokuvan aikana. Musta huumori ja sen erinomaisuus on myös syytä mainita.

27/12/2013

Synkkä Tanska on synkkä ja pahat juutit ovat pahoja. Onhan tuo huumemaailma nyt oikeasti kuvattukin hienon lohduttomaksi ja armottomaksi. Väkivalta on juuri niin tylyä, mitä Winding Refniltä osasikin odottaa ja hahmot enemmän tai vähemmän sympaattisia. Liikoja ei elokuvassa selitelläkkään ja kohtalolla hierota katsojan naamaa.

27/12/2013

Ihan pätevää polittiista ja perhesuhteiden vääntöä. Kuninkaallispari ovat kumpikin hauskalla tavalla itsenäisiä, kuninkaallisista roolistaan hieman irtautuvia hahmoja ja heidän rakkaustarinansa onkin nyt ihan hienolla tavalla toteutettu. Hauskasti elokuvassa pistellään muinaisakaisia vanhoja tapoja, joiden mukaan elettiin jo 1800-luvulla vain, "koska niin on aina tehty." Itsekin Lontoossa matkanneena huomannut osittain näitä reliikkeijä tapakulttuurissa ja siksi olikin ihan hauskaa, että kuningatar ja prinssikin ottavat näitä esille. Emily Blunt ja Peter Quinn vetävät myös asianmukaiset roolisuoritukset ja onhan historiallinen pukudraama taas viehättää esteettisesti.

26/12/2013

Isänsä kuoleman kostoa vankilassa junaileva tytön tyllerö vapauduttuaan lähtee toteuttamaan suurta masterplaniaan. Juonessa on omat mahtavat vivahteensa ja vahvat ja itsenäiset naishahmot ovat vahvoja itsenäisiä. Väkivalta on visuaalisesti mielyttävää, kun kunnolla paukkuu niin aseet, pommit kuin nyrkitkin ja Reiko Ike sekä Miki Sugimoto vetävät kivasti turpaan niin toisiaan kuin muitakin.

25/12/2013

Valitettavasti Argento ei ollut nyt mielenkiintoisuus. Asia Argento on elokuvan ehdoton ilo ja hänen mielenvikainen roolisuorituksensa pääosassa on varmastikin yksi elokuvan tukipilareista. Pahinta kuitenkin ehtii pelkäämään elokuvan alkumetreillä, kun havaitsee kuinka pihalla hänen hahmonsa on ja kuinka ponneton hän voisi olla. Pelot osoittautuvat kuitenkin pian turhiksi. Eroottisen kuvamateriaalin perusteella on taas outo ajatusleikki kuitenkin mielessä isän ja tyttären kuvaussessioista ja niiden kiusaantumattomuudesta. Visuaaliset kikkailut Stendhalin syndrooman aiheuttamista oireista ovat myös kivoja. Juoni itsessään ei kuitenkaan ole nyt oikein kummoinen. Pääpahis - sarjaraiskaaja ja -murhaaja - on hahmona kutakuinkin täysin perseestä ja näyttelijä aivan paska. Yhtä surullinen hahmo on Marco, eikä paljoa kovemmaksi vedä kukaan muukaan poliiseista.

24/12/2013

Teknisesti ja kerronnallisesti toteutus on hieman typerä. Ajassa ja paikassa koitetaan hypätä kronologisessa järjestyksessä ensin ihan loogisestikin, mutta sitten taas palaillaan 2000-luvulta takaisin 90-luvulle. Tarinaa kerrotaan tylsähkösti puhuvin päin ja arkistomateriaalein vanhoista peleistä. On tuo arkistomateriaali nyt ihan ok ja onhan se Teemun peli nyt hienoa joo. Silmään osuu myös väistämättä häikäilemätön tuotemainonta. Tuotemainonta sisältää elokuvaa nyt jonkin verran kuitenkin, ja mielenkiintoisimmillaan elokuva on kun kerrotaan Teemun saavutuksista, perheestä ja Arttu Wiskarista.

16/12/2013

Kolmisen viikkoa sitten Niagara järjesti Conanin nähtäväksi. Tekninen vika kuitenkin keskeytti näytöksen, kun äänilamppu hajosi, minkä takia esitys lykättiin ensin hamaaseen tulevaisuuteen. Odottavan aika oli melkein pitkää mutta palkituksi sitä tunsi itsensä, kun ensimmäistä kertaa ikinä elokuvan näki ja vielä valkokankaalta. Tarina on valtava ja toteutus on aivan yhtä kaunis. Parastahan tässä on, että Arnold on valtava ja suurenmoinen tuskasta örinä. Musiikit ovat eeppiset ja visuaaliset tehosteet huippuluokkaa.

13/12/2013

Joe Wrightin pukudraamat ovat kohtuullista nautintoa. Iloksi on todettava, että Anna Karenina on varmaankin Wrightia parhaimmillaan. Teatterimainen visuaalinen ilme on toteutuksena hieno ja yllättäen pukuloisto on taas palkintonsa ansainnut. Ihmissuhteet kiinnostavat ja muutenkin hahmot ovat kelvollisia.

12/12/2013

Huutoa, naurua, seksuaalista latautumista ja perseilyä. Prinsessa Leia sopii elokuvaan kuin nakutettu. Liian paljon on tästäkin unohtunut, kun kommenttia raapustaa viikon myöhässä.

10/12/2013

Herzog on sanansa mittainen mies ja Chapliniakin suurempi kengänmussuttaja. Havahduin myös, että hyvinkeitettynähän Herzogin maustama mono saattoi jopa olla kohtuullisen maukas.

06/12/2013

Hammeria boksista liian pitkän tauon jälkeen. Elokuva ei liikaa nojaa twistiinsä ja twisti on kaiken kukkuraksi oikeasti nokkela ja odottamaton. Bette Davis on karisma ja lapsihahmot pientä Susya lukuunottamatta saatanasta. Hyvin näyteltyjä hekin siis.

06/12/2013

Mollbergiin rakastuin Maa on syntisen laulun perusteella jo. Hänen visiotaan Tuntemattomasta on piireissä kehuttu Laineen versiota paremmaksikin ja melkein liityn tähän kuoroon. Sodan melankolia ja nuorten ahdistus on veijarimaisuutta siistimpää. Lisäksi hahmot on muutenkin paremmin toteutettuja. Kolmituntinen menee vaivatta ja hieno on kyllä elokuva.

05/12/2013

Uskonnollisia asioita käsitellään hienosti ja hieman kinkysti, kun nunnat luostarissaan keksivät Isä Grandierin saastuttaneen heidän mielensä ja ruumiinsa. Grandierin takaa-ajo, manaussessiot ja oikeudenkäynnit ovat jotkut kokemuksina hilpeitä, jotkut ahdistavia. Eikä sovi myöskään unohtaa aateliston turhamaisuutta.

01/12/2013

Peckinpahin teos ehti lymyilemään pimennossa itsellä vähän liian kauan. Tylytys on kovaa, väkivalta karua ja ahdistavaa. Ja ihmismielet hajoitetaan. Vähän jos ollenkaan on syitä, miksi tästä elokuvasta ei pitäisi.

27/11/2013

Ennen tätä olin nähnyt elokuvan parodiaversion, Being Ron Jeremyn. Sanomatta lienee selvää, että Being John Malkovich kalpenee sen rinnalla.

25/11/2013

Vähän vähemmälle huomiolle jäänyt Tony Richardsonin elokuva. Pikkukylän valtaa ensin tulva, kun joku säätää patoa. Kohta palavat rakennukset ja kaikkien syyttävät sormet osoittavat italialaista hulttiopoikaa, vaikka todellisuudessa kaiken takana on taas nainen. Jeanne Moreau vetää hyytävän roolisuorituksen ja elokuva on kaunis kuin mikä.

22/11/2013

Cassavetesin joutsenlauluksi tituuleerattu, sillä olihan Love Streams hänen liian lyhyen ohjaajauransa toisiksi viimeinen teos. Ihmiskuvaukset taas sillä Cassavetesin huippuluokalla. Hienoa oli nähdä myös kiinnostava ja onnistunut lapsihahmo, jota esitti huikea lapsinäyttelijä. Hänen käymänsä dialogi isänsä kanssa ensikohtaamisilla on elokuvan parasta antia, yhdessä Gena Rowlandsin särkyneen ihmisen kuvauksen kanssa.

22/11/2013

Liian monta vuotta tätäkin itseltäni pimitin. Sinäänsä hauskaa ja surullista nähdä, kuinka paljon tätäkin elokuvaa apinoidaan nykykauhussa. Mutta on The Evil Dead siis hieno elokuva. Groteski kuvamateriaali hurmaa ja hassuttelevat, typerät ja sympaattiset hahmot herättävät tunteita melkein jokaisesta ääripäästä.

18/11/2013

Säälittävää räpellystä. Kuvausteknisesti paska on tökerö ja kun komediavivahdetta koitetaan koko elokuvan ajan sytytellä siinä täydellisesti epäonnistuen, sitä tekee vain mieli huutaa televisiolle. One-linereiden varaan rakennettu hassuttelu on surullista ja myötähäpeä on ainut tunne raivon ohella, mitä elokuva herättää.

13/11/2013

Avaruus ja sen äärettömyys, akrofobia ja läheisen menettäminen ja menettämisen pelko. Kaikkien näyden pelkotilojen läpi elokuvassa kuljetaan ja tässä onkin melkein kaikki suurimmat pelonaiheeni. Siksi Gravity on jopa kauhua. Visuaalisesti elokuva on oikein todella hieno, eikä rumaa kuvankaappausta elokuvasta tunnu oikeastaan edes saavan. Pienet viittaukset 2001:een hymyillyttävät. Tarinassa kuitenkin tulee paikoitellen ne suurimmat oikut ja kliseet, mitä ilman elokuva voisi olla jopa mestariteos.

12/11/2013

Pirjo Honkasalon filmografiaan olen tutustunut vasta tämän vuoden puolella. Ensin iski Maa on syntinen laulu, jossa hän toimi avustavana käsikirjoittajana. Seuraavaksi iski Melancholian 3 huonetta, jossa Honkasalolla oli jo ohjausvastuukin. Kahden taivaallisen elokuvan jälkeen odotukset olivat kehittyneet festarikansaa lumonneeseen ja lopulta teatterikierroksellekin tulleeseen Betoniyöhön. Ja teattereissa se piti katsastaakin. Honkasalo jatkaa yönpimeillä teemoillaan, eikä paljoa aurinko paista Betoniyössäkään. Veljessuhde, äitisuhde ja maailmankatsomus hahmoilla on upea. Helsinki, eikä koko Suomi ole vähään aikaan ole näyttänyt näin aidolta.

08/11/2013

"Näyttelit hienosti, mutta lopettaisitko jo itkemisen."

Väkivalta saa kasvonsa ja kasvot hymyilevät. Indonesian kansanmurhat toteuttaneet kulkevat vapaana teoillaan ylpeillen ja luoden siitä fiktiivisdokumentaarista elokuvaansa, antikommunistista ilosanomaa. Muutenkin moraalisesti täysin kuollut valtion hallinto esittää likaiset kasvonsa täysin estottomasti ja ihmisen petomaisuus esitetään täydellisen tylysti. Kuvamateriaali ahdistaa aivan suunnattomasti ja opettaa paitsi katsojia, myös hieman elokuvan hahmojakin. Elokuvan esittämät ja aiheuttamat pelkotilat ovat kertakaikkiaan valtavia ja jäähdyttelyä kaipaavat niin hahmot kuin katsojatkin elokuvan jäljiltä. Visuaalista iloittelua elokuvassa tarjoilee kuvattavan elokuvan riemukarkelot vesiputouksilla ja kauttaaltaan upea puvustus.

05/11/2013

Melkein sitä tuntee sympatiaa Siegelin perhettä kohtaan, mutta kun nämä sydämettömät ja tolkuttomat haamut muistuttavat vain ihmisiä, ei sitä sympatiaa ole heruakseen. Alussa hahmot jo demonisoidaan niin suuresti valtavan suuruudenhulluutensa lomassa, että kun lopulta ollaan esitettävinään heidän suurta kehitystä, osoittautuvat he silti edelleen olevan vain pinnallista paskaa. Hauskalla tavalla hahmot puhuvat itseään suuremman ja suuremman inhon kohteeksi. Puhuvat päät paasoavat rahattomuudestaan ja seuraavaksi nostetaan luottokorttirajoja ja otetaan miljoonalainoja.

04/11/2013 (toinen katselukerta)

Ihmispoloisen mieli hajotetaan kappaleiksi ja kaikki on mielenkiintoista. Balettimaailman ankara arki viehättää ja luo loistavat puitteet päähahmon totaaliselle murtumiselle. Elokuvan väkivalta etoo niin että jaloissa tärisee, musiikit lumoavat ja visuaalisesti elokuva on oikein hieno. Varsinkin erikoistehosteiden käyttö pienimuotoisuudessaan ja koko kerronta toimii hyvin.

01/11/2013

Raastavaa ja siksi juuri niin riemastuttavaa katsottavaa. Ihmisen hajottaminen ja taistelu babylonia vastaan, rakastuminen ja elämänkaari. King Vidor ei kevyesti teemojaan käsittele.

28/10/2013

Tätä tarinaa olen onnistunut pimittämään itseltäni myös hävettävän kauan. En ole kirjaa lukenut, musikaalia teattereissa nähnyt tai yhtäkään aikaisempaa filmatisointia ennen tätä. Aloitin juuri niin väärästä päästä, kuin valtaosa 2000-luvun saastaisista olennoista. Muutenkin olen aina ollut huono musikaalien katsoja, vaikka oikeastaan olen jokaisesta näkemästäni melkolailla pitänyt. Mutta onhan tässä nyt ihan kelvollinen elokuva kasassa. Tarina on kiinnostava, koska valtaosa hahmoista on sitä ja näyttelijät ovat yhtä kelvollisia. Anne Hathawayn murtuminen ja soolo on muuten juuri niitten kaikkien kehujen arvoinen.

26/10/2013

Ihan kivaa Fireflyta ja kiva nähdä taas koko jengi kasassa, mille saatan olla hieman liiankin anteeksiantavainen. Välintöntä kritiikkiä kuitenkin sataa nyt juonelle, joka on paikoin seitinohut. Paha on pahaa, koska se on pahaa ja pahat tekevät pahuuksia, koska se nyt on pahisten, Serenityssä raatelijoiden, velvollisuus. Allianssi kiinnostaa kuitenkin kuten ennenkin ja meno niiltä osin nyt kelvollista. En myöskään ole varma, että onko nyt tunnevammaisuus elokuvassa vai itsessäni, kun ei elokuva onnistunut tunteellisimmillaankaan koskettamaan oikeastaan lainkaan.

25/10/2013

Niitä suurimpia Hitchcockin filmejä, joita tähän pisteeseen asti en ollut vielä harrastuksen lomassa katsonut, vaikka Hitchcockista suuresti pidänkin. Ja aivan tarkoituksella tätä jemmailua olinkin tehnyt, ettei Hitchin kanssa sattuisi käymään nyt niin kuin Russ Meyerin kanssa sattui, eli katsoisin kaikki ne nimekkäimmät filmit ensin. Matkani Meyerin kanssa tulee olemaan vielä valitettavan pitkä pitkä. Mutta Hitchcock ei ole Meyer ja North by Northwest sen sijaan oli taas sitä hyvää Hitchcockia. Juonittelu on mielenkiintoista, mutta sinäänsä lähtökohdasta ja loogisen etenemisen puutteesta sopii huomauttaa. Sanavalmis Thornhill on hieno ja sympaattinen hahmo, mutta toimii täysin oman etunsa vastaisesti. Tapa, jolla hänestä tulee yksi Amerikan etsityimmistä miehistä on pelkästään jo valitettava sattuma Thornhilliltä. Ja tähän tilanteeseen ajaudutaan taas poliisin mielipuolisen typeryyden takia. Mutta kun tämän seikan yli päästään ja toisaalta turha kissa-hiiri -leikki alkaa, on se juonittelu ja jännitys sitä Hitchcockia mitä odottaa saattaakin.

20/10/2013

Cagen yrmistely ei onnistu pelastamaan tätä noitapelleilyä sitten lainkaan. Huutotylsä noitavaino on läpihuutojuttu, eikä elokuva anna mitään viemästään ajasta. Erikoistehosteet ovat rumia, hahmot moraalisesti vammaisia, meno vammaista ja täydellisen epäkiinnostavaa.

19/10/2013

Surullisen laiha elokuva. Juoni on perusasetelmiltaan jo köyhä ja tapahtumiltaan pienesti epälooginen. Gatsby juhlii railakkaasti ja säännöllisesti suurenmoisella kartanollaan, mutta kukaan ei ole koskaan häntä nähnyt tai tiedä hänestä juurikaan mitään. Seuraavaksi kuitenkin pian kun Gatsby katsojalle hahmona esitellään ja viedään keskustaan pois kartanoltaan, tuntevat siellä kaikki hänet. Rakkaustarina itsessään Gatsbyn ja Daisy Buchananin välillä on laimea ja tahditon ja kiinnostuskiikarit ovat hakusessa Myrtlen tuomassa sivujuonessa. Loppujen lopuksi loppuhuipennuskin on täysin antiklimaattinen, sillä ketään hahmoa - Gatsbyä lukuunottamatta - ei ole syntynyt minkäänlaisia tunnesiteitä. Ja kun ongelmiin muutenkin elokuvassa joudutaan, niin eikö se ollutkaan niin, että köyhät kyykkyyn?

Musiikkivalinnat ovat myös hyvinkin kyseenalaisia. Jay-z:n ja muiden lökäpöksyjen musiikki ei nyt tahdo istua elokuvaan mitenkään. Suurten salien koreografiatkin tahtovat musiikin takia irtautuvan paikoitellen aikalaistunnelmasta häiritsevän paljon, eikä myöskään gangsta-autot sääliä kummoisempaa tunnemyrskyä aiheuta. Lisäksi myös greenscreenillä kuvaaminen suruttaa pienesti ja pieniksi jäävät ne ajatusleikit, miltä elokuva olisi todellisemmassa ympäristössä näyttänyt. Lisäksi elokuvassa ärsyttää täysin turha kertoja, joka ei oikeasti tuo elokuvaan mitään hyvää. Kertoja selostaa tunteet ja tapahtumat, jotka olisivat aivan yhtä yksiselitteisesti tulkittavissa ruudulta myöskin ilman mokomaa.

Leonardo DiCaprio on roolissaan yksi elokuvan harvoja iloja. Karisma on suuri ja hahmon kehittyminen elokuvan aidoimmasta päästä. Carey Mulligan turhamaisena diivana on tylsä mallisuoritus, eikä oikeastaan kiinnosta ketään. Myöskään Tobey Maguire ei kiinnosta hahmona tai näyttelijänä ketään.

18/10/2013

Tylytystä ja kepeämielisyyttä koko aiheesta, mikä toimiikin oikein hyvin. Elokuvan nimi summaakin oikeastaan kaikki mahdolliset ajatukset.

13/10/2013

Katsoin Upstream Colorin kahdesti aivan parin päivän sisään. Toinen katselukerta oli jossain 13.-18.10. välillä, mikä nyt jäi merkkaamatta tarkasti päiväkirjaan. Kahdesti katsomiseen oli oikeastaan varsin yksiselitteinen syy: Upstream Color on kaunis palapeli. Ensimmäinen kerta meni itsellä valitettavan valtaosin pureskeluksi, kun toisella katselukerralla uskalsi nielläkin. Ja eikä toisella katselukerralla sitä melkein ihmettelikin, kuinka vaikea elokuva oli muka ollut ensimmäisellä kerralla. Vaikeaksi elokuvan tekevät ne pienet vivahteet varsinkin viimeisellä kolmanneksella, mutta päälisinpuolin koko tarinahan on melkein vesiselvä. Spoilaamatta elokuvasta on silti vaikea puhua itsessään muuten kuin hienona kokemuksena. Elokuvan hahmot ovat kaikessa suuruudessaan upeita ja heidän kehityksensä on jotain aivan omaa luokkaansa. Suurenmoinen on myös visuaalinen ilme melankolisine kuvineen, hillityine väreineen ja henkeäsalpaavine kuvineen. Äänimaailma elokuvassa on hyvin keskeisessä roolissa ja ambientit äänet luovat uniikkia tunnelmaa koko elokuvalle. Erinomaisen audivisuaalisuutensa ansiosta valtaosin hyvin hillityn elokuvan pieninkin veriteko tuntuu valtavan raa'alta.

12/10/2013 (toinen katselukerta)

Ei välttämättä mikään essential rewatch, vaikka viimenäkemästä olikin ehtinyt viitisen vuotta kulumaan. Huomasipa silti, että paljon oli elokuvasta ehtinyt unohtumaan ja että edelleen löytyy ne omat kohdat, jotka naurattavat edes piskuisen. Varsin kelvollinen ja hauska, mutta arvosana kokee pudotusta tähden verran.

09/10/2013

Niin kauan kun Rodriguez on etäinen eikä äänessä ja hänen ympärilleen rakennetaan mystiikkaa, on elokuva parhaimmillaan. Ilolla myönnän, että musiikit olivat erinomaiset ja tuntuu käsittämättömältä, miten hänestä ei koskaan tullut sitä rokkistaraa, mikä hänestä olisi pitänyt tulla. C'est la vie ja ketään ei vituta.

07/10/2013

Vain semisti vituttaa elokuvan lapsellisuus ja Seth Rogen. Hahmot ovat karikatyyrejä itsestään ja sinäänsä Seth Rogenkin on semisti ok, sillä hän on jollain tavalla oma paska itsensä. Huumorin taso vaihtelee, mutta onnistuupa elokuva repäisemään pari naurahdusta meikäläiseltäkin ääneen.

07/10/2013

Pakkomielle ajaa sankarimme epätoivoiseen asemaan, kun hän suurien suunnitelmien päätteeksi kidnappaa elämänsä suurimman rakkauden. Rakkaudelle toivotaan epätoivoista vastakaikua, mutta epätoivo on epätoivoa eikä se yllätä ketään. Eikä sen ole sillä saralla tarkoituskaan yllättää. Päähenkilön täysin vääristynyt maailmankuva ja itsekeskeisyys on se mikä kiehtoo ja uhrin suuri kärsimysnäytelmä. Pääosakaksikko Terence Stamp ja Samantha Eggar on suurenmoinen.

06/10/2013

Kaikista kapinallisin on kaikista kapinallisin monin puolin. Alituista kapinaa systeemiä vastaan ja jäätävät roolisuoritukset häikäisevät ja nautinto on suuri kaikin mahdollisin keinoin.

02/10/2013 (toinen katselukerta)

Docventuresin esittämien elokuvien listalta ainut, jonka olin ennestään nähnyt jo ja sitä myöte tykästynyt. Herättää niitä sisäisiä debaatteja itsessä, joita toivookin kokevansa. Esiteltävät hahmot ovat yhtä kiinnostavia kuin aihekin ja kaikki kaikessa siis kertakaikkisen huikea elokuva.

Korotusta arvosanassa puolikkaan tähden verran.

02/10/2013

Halvaantunut mies päättää lopettaa päivänsä, mutta epäonnistuu siinä. Kohtalo saattaa hänet yhteen papin kanssa, milloin kemiat loksahtavat täysin kohdilleen. Samaan aikaan romanssi ei suju ammattisotilaan ja hänen vaimonsa välillä. Selkeimmillään tarina on oikein hieno, mutta punkkonserttien kuvaaminen tykkää taas välillä mennä hieman ohi ja meikäläiseltä jää ehkä koko konsepti käsittämättä. Tai sitten juuri tämä mysteerisyys on se, minkä pitäisi niin kovaa iskeä.

27/09/2013

Alku ei oikeasti kiinnosta. Ketään. Tarina on pökkelö ja hahmojen suhteiden kiinnostavuus oikeasti nollatasolla. Mutta kun tästä kiihdytään ja draama itsessään alkaa, alkavat hahmotkin kiinnostamaan. Tämä alkaa vasta siinä vaiheessa, kun Bradley Cooper tulee mukaan, jolloin siis koko tarina käy oikein päteväksi. Hahmojen kohtaloita liitetään toisiinsa hienosti ja saatetaan loppuun asti niin iloissa kuin suruissa. Melkein yhtä heikkoa kuin alkukolmannes on myös viiminen kolmannes teinidraamoineen ja typerine hahmoineen. Cooper onnistuu kuin onnistuukin vetämään elokuvan parhaan roolisuorituksen, eikä valitettavasti muista lukuisista tähdistä olekaan juuri sanottavaa.

25/09/2013

Mielenkiintoisimmillaan ollaan luomutilalla ja luomuteurastamolla. Ei nyt oikeasti näyttänyt kuinka makkaraa tehdään, eikä kuva- ja moraalisaarna yllä tyydyttävälle tasolle.

20/09/2013

Rakkautta ja Anarkiaa -festareiden toinen päätärppi osui kuin osuikin Camille Claudelin kanssa samalle päivälle. Juoni ei ole elokuvassa aivan yksiselitteinen, vaan pikemminkin tapahtumien sarja meksikolaisperheen edesottamuksista, jotka eivät täysin suorassa aikajärjestyksessä kulje. Tapahtumien sarja. Siis juoni. Todellisuuden ja painajaisen raja ei ole ehkä täysin selvä, mikä lisää ennestään pelottavaa ja hiostavaa tunnelmaa. Mutta ei kyseessä ole pelkkää pelkoa ja ahdinkoa, vaan on mukana myös iloa. Ilo lähtee kasvamisesta ja ympäristönsä tiedostamisesta, mitä elokuvan alussa nuori tyttö tekee pellolla ensin tunnistaessaan eläimiä (huvittavasti myös virheellisesti). Toisenlaista kasvamista ja tiedostamista osoittaa painajaisenhohtoinen saatanan vierailu, minkä näkee vain ja ainoastaan perheen poikalapsi. Saatana vaeltaa kirkkaanpunaisena valaisten kummittelevasti tilaa ympärillään ja hänen sarjakuvamaisuus ja fakta, että vain poika näkee tämän, viittaa pojan mielikuvituksen tuotokseen. Myöhemmin pian näemme perheen sukujuhlissa vuosien päästä, jolloin lasten henkinenkin varttuminen on selkeää.

Selkein osoitus lapsen viattomuudesta ja yleisesti kaikkien kasvamisesta on kontrasti perheenjäsenten kyvystä käsitellä edesottamuksia. Lapset eivät täysin ymmärrä, mitä oikein tapahtuu ja toiset tuntevat ajoin syyllisyyttä esimerkiksi voimattomuudestaan hallita itseään. Kasvaminen ja kehittyminen hahmoissa näkyy siis myös aikuisten piirissä, kun paheista päästetään irti niin ryhmäterapian äärellä kuin omatoimisesti tragedian säikäyttäminä.

Keskeltä keskitetty, reunoista sumuinen kuva on hieno ja usvaiset laaksot, kosteat metsät ja paahteiset kalliot upeita. Elokuvan hahmot ovat törkeän hienosti kirjoitettu parhaiden onnistuen ihastuttamaan, pahimpien nilviäisten onnistuessa puolestaan vihastuttamaan. Musiikinkäyttö on hillittyä ja hienoa ja näin näkyvä musiikki ja Neil Youngin It's a Dreamin soitto täysin oikeassa tilassa vei ihon oikein kananlihalle.

20/09/2013

Camille Claudel 1915 oli se elokuva, joka sai minut veti tekemään sen ensimmäisen R&A-reissun. Bruno Dumontin filmografia oli ennestään tuttu Twenty-nine Palmsin, L'Humanitén ja Flandersin kautta ja nyt Dumontin työskentely yhden suosikkinäyttelijättäreni Juliette Binochen kanssa oli jotain mitä ehdottomasti odottaa. Pariin sanaan tiivistettynä, elokuva kertoo siis parin päivän tapahtumista mielisairaalassa, jossa kuvanveistäjä Camille Claudel odottaa veljensä vierailua.

Sitä havahtuu usein miettimään, kuinka väärässä paikassa Camille Claudel oikeasti olikaan. Mutta ajatukset eivät herää ilman vastakaikua, kun sitä havannoi millainen tapaus Claudel potilaana olikaan. Hänellä on selkeästi omia vapauksiaan, kun hänelle annetaan esimerkiksi vapaudet valmistaa oma ruokansa ja suhde hoitajiinkin on jotain ainutlaatuista verrattuna muihin. Dumontin ratkaisu käyttää oikeasti vammaisia ihmisiä elokuvan hahmoina toimii uskomattoman hienosti, sillä tämä vieraannuttaa Claudelia entisestään ympäristöstään ja hahmot ovat kauttaaltaan niin aitoja kuin vain ajetella osaa. Itensiiviset lähikuvat ja pitkät otokset luovat uskomatonta tunnelatausta elokuvaan lisää, mikä muutenkin on jo valtava Claudelin hajoillessa ympäristöönsä. Uskosta löytyy voimaa, mutta voimatkin ovat eniten koetuksilla kun menneisyyden arpia suhteesta Rodinin aukaistaan ja kun vain harvoin taiteilija pääsee toteuttamaan itseään.

Minimalistinen ja suljettu ympäristö raottaa oviaan vain muutamaan otteeseen, mikä korostaa hienosti mielisairaalan isolaatiota. Ja kun karua maaseutua näytetään, on sekin huikaisevan kaunista. Kerran nähdään neiti Claudel itse porttien toisella puolen ja toisella kertaa näytetään veljen matkaa siskoansa katsomaan. Matkantaittumisen kuvaaminen aukaisee veli Paul Claudelia hienosti ja antaa osittaismotiiveja Camille Claudelin laitokseensulkemiselle.

Juliette Binochea ei voi liikaa rakastaa ja hänen roolisuorituksensa on juuri niin ällistyttävä mitä toivoa saattaa. Maskeeraus, puvustus ja lavastus ovat kumpikin äärimmilleen viety vähäeleisyydessään ja kaiken tämän keskellä meikitön ja luonnollinen Binoche on huikea. Tunteet joita hahmo käy läpi ovat valtavia ja lähikuvat pakottavat tunteisiin omaa aitouttaan lisää. Ensin elokuva saattaa riemastuttaa ja ilostuttaa, kun seuraavaksi taas suruttaa ja ahdistaa kyyneleihin asti. Ja tätä tunneskaalaa kokee ja todistaa niin Camille Claudel tai Juliette Binoche kuin katsojakin. Käyttäytyminen muiden potilaiden keskuudessa on upeaa niin iloissa kuin raivon partaallakin ja potilaiden vastareaktiot aivan yhtä hienoja.

Kaikeksi iloksi Camille Claudel 1915 on juuri sitä minkä takia Rakkautta ja Anarkiaa oli kannattava reissu ja enemmän. Dumont on mestari työssään ja tämä elokuva on taas yksi osoitus siitä lisää. Muistutti taas kipeästi siitä, kuinka pikaisesti pitäisi loputkin vielä näkemättömät Dumontit katsastaa.

20/09/2012

Ensimmäinen visiittini ikinä Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestareilla ja sen sai startata The Look of Love. Winterbottom oli ennestään tuttu meikäläiselle ainoastaan varsin tyydyttävästä The Killer Inside Mestä ja tyydyttävällä linjalla jatkaa The Look of Love. Nyt joko vika on leikkauksessa ja rytmityksessä tai meikäläisellä oli vaikeuksia seurata tekstittämätöntä elokuvaa, mutta hieman elokuvassa häiritsee alun kamala ryntäily ja hosuminen. Äkkiä kuitenkin rauhoitutaan (tai kielikorva koki mikrokehitystä) aika lailla, eikä väistymättömältä vältytä. Juonesta löytyy pienoisia aukkoja varsinkin Imogen Pootsin hahmon Debbie Raymondsin ympäriltä, mutta sitten taas havahduin miettimään, että ehkeivät nämä nyt kaikkein olellisimpia olleetkaan. Huumori on paikoitellen mukavasti hyvinkin terävää ja kyllähän kokonaiskuva elokuvassa on varsin kelvollinen.

19/09/2013

Juuri niin hieno kuin ihmiset puhuvat sen olevan. Kamera löytää paikkansa aivan uskomattomista paikoista ja lähikuvat ovat tyrmistyttävän upeita. Taistelut ovat spektaakkeleita ja bylsiminen kunnon jörnimistä. Mikään niin pieni ei ole koskaan ennen tuntunut niin suurelta kuin tässä.

Phrasing.

18/09/2013

Lähdin Eurekan Mizoguchi-boksia liian pitkän tauon jälkeen tutkailemaan taas. Tapahtumat keskittyvät sisaruksiin, joista toinen on menevä avioon ihastuttavan miehen kanssa. Valitettavasti kuitenkaan mies ei ole niinkään kiinnostunut tulevasta vaimostaan vaan hänen siskostaan, minkä morsiankin huomaa välittömästi. Avioliitto toteutuu mutta avioliiton astuessa voimaan tekee vaimo selväksi pelisäännöt, että aviomiehen tulee kohdellä häntä kuin sisarusta vain. Avioliitto on vain ponnahduslauta tuomaan hänen siskonsa lähemmäs aviomiestään. Motiiveiltaan epäillyttävä parisuhdedraama ei voi vältellä kiusallisimpia tilanteita, mistä syntyy paikoitellen huikeitakin kohtaamisia.

15/09/2013

Pasolinin debyytti hehkuu ohjaajaa itseään ja vastaisuudessa toistuvia teemoja. Työväen ja työttömien tuska paistaa ja kaiken tämän keskellä on joutilas Accattone. Elämä on määränpäätöntä ja arjen hullutukset ovat uhkapeliä omalla hengellä. Parantuminen on lohdutonta tapojensa orjalta. Hauskaa on myös jälleen todistaa ja huomata, kuinka kasvatusmetodit ovat muuttuneet vanhoista hyvistä ajoista. Turpaan ja vanhaa kunnon huutoa säheltäville kakaroille. Tuikituntemattomillekin.

15/09/2013

Leffa ehti kummitella vuosikausia, mutta lopulta kun erinomaisessa Archerissa oli viittaukset elokuvaan, löysin itsestäni miestä katsomaan tämän. Banjobattle on huikea ja laukaisee jotenki niin täydellisen rytminmuutoksen elokuvaan. Äijäin fyysinen ja henkinen selviytymistaistelu on yhtä hieno kuin ahdistava.