En halua lukea törkyä, vaikka näyn julkisuudessa

Nasima Razmyar avasi meille viime viikolla vihapankin salaiset holvit julkaisemalla saamiaan anonyymeja viestejä kolumniensa tiimoilta. Vaikka vihapuheesta ja julkisesta nöyryytyksestä on puhuttu paljon, ei mielikuvitukseni olisi yltänyt näiden viestien tasolle.

Tosi on usein tarua ihmeellisempää – ja järkyttävämpää.

Tämäkin tekstini saanee aikaan monenlaisia kommentteja: niitä hyviä ja omassa ajattelussa eteenpäin auttavia, ja sitten niitä, joiden lukeminen vain satuttaa. Tämän tekstin alla kommentit ovat sentään jo valmiiksi moderoituja.

Olen lukenut ulkonäköni, oletetun pätevyyteni ja ikäni sekä sukupuoleni vääryydestä riippumatta siitä, mistä olen kirjoittanut. Enkä vain nimettömin kommentein, vaan myös haukkumisin sähköposteissa avoimesti nimien kera. Vaikka näkyisin televisiossa tai kirjoittaisin blogissa, en siltikään halua lukea mihin reikään minua voisi panna tai miten ulkonäköni perusteella olen pelkkä ammottava ammatillinen tyhjyys.

Moni asiantuntijakollega on kertonut jäävänsä pois julkisesta keskustelusta siksi, ettei kestäisi joutumista haaskalintujen iltapalaksi. Siksi, ettei halua satuttaa itseään lukemalla räävintää ylipainosta, tyylitajusta, iästä, perhetaustasta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Mikä sääli, sillä paljon on sanottavaa ja tietoa, joka ei vyöryvän vihapelon vuoksi laskeudu tiedon norsunluutorneista yleiseksi hyödyksi.

Julkisuudessa näkyvä tai julkisuudessa osan työstään tekevä on kotioven takana aivan tavallinen ihminen murheineen, iloineen, puutteineen ja vahvuuksineen. Vaikka pieni pala omasta elämästä tai työstä olisikin muiden nähtävissä, ei ihminen muutu julkiseksi riistaksi, jota saa repiä ydinluuhun saakka.

Miten erottuu ihminen eläimestä tämän riepottelun äärellä?

"Jätä omaan luokkaansa", on se tavallisin ohje. "Älä lue sellaisia", on toinen tapa ottaa kantaa. Selvä – mutta ne eivät lopeta kirjoittelua ja kuvittelua siitä, että mitä tahansa voi saada sanoa ja tehdä, kuten Razmyarin julkaisemat kuvottavat kommentit osoittavat. Sillä kyllä haukku haavan tekee.

Ei vapautta ilman vastuuta – ei sanoissakaan.

Ensisijaisesti onkin kysyttävä, mitä teemme sille, että näitä puheita ei tulisi? Emme niinkään sille, että ihmiset oppisivat olemaan niistä välittämättä. Hiljeneminen ja hyväksyminen ovat pelkkää vastuun väistämistä.

Siis ennen kuin ärähdät jokamiehen oikeudesta mielipiteeseensä, kysyn: missä on sananvastuu? Missä on myötätunto ja kunnioitus ihmisyyttä kohtaan? Ihmisen on oltava ihmiselle ihminen, ei peto elävää raatoa repien.

Suomen laki ei voi olla käyttäytymisen peräseinä. Ihmismieltä pohtivana ammattilaisena minua ei ensisijaisesti kiinnosta, missä menee sananvapauden raja ja vihapuheen määritelmä. Minua kiinnostaa ihmisen kokemus, tunne ja inhimillisyys – ja mitä niiden kunnioittamattomuudesta seuraa lapsillemme, nuorillemme, yhteiskunnallemme.

Ja vaikka sinulla olisi tästäkin tekstistä suuri ja mahtava mielipide, mieti ennen sen lähettämistä, mitä sen julkaiseminen tekee minulle, sinulle ja muille. Päätän siis Esa Saarisen sanoihin kysymällä: "Kun sinä tulet paikalle, mitä tulee paikalle?"