Kun tuoreimmat mittaukset ja ennusteet Suomen talouden tilasta ja tulevaisuudesta yhdistää, niiden perusviesti on hyvin pessimistinen. Bruttokansantuotteen kasvuvauhdin oletetaan pysyttelevän nollan pinnassa, vienti ei pysty parantamaan tahtiaan, ja Suomi putoaa muun euroalueen kelkasta.

Kuluneella viikolla ennusteensa ovat julkistaneet pankkikonserni Nordea ja Suomen Pankki. Torstaina Tilastokeskus kertoi, että teollisuuden tilaukset putosivat lokakuussa jopa kymmenen prosenttia vuoden takaisesta ja tuotanto väheni.

Suomen Pankki ja Nordea olettavat kasvun olevan hyvin kituliasta. Suomen Pankki on ehkä vielä astetta synkempi, sillä se suhteuttaa arvioissaan lähiaikojen kasvun pitkän aikavälin kasvupotentiaaliin ja sen rajoitteisiin. Ja niitä riittää: työvoimaa virtaa pois työmarkkinoilta, huoltosuhde heikkenee ja työn tuottavuuden kasvu on pitkään hidasta.

Suomen Pankin mukaan viennin elpymisestä ei näy merkkiäkään. Suomen talous on siirtynyt vuosi vuodelta yhä enemmän kotitalouksien kulutuksen varaan. Alhaisten korkojen maailmassa kulutuksen käyttövoima on velka. Kotitaloudet ovat jo velkaantuneet pahemmin kuin koskaan niinä vuosina, jolloin velkaantumista on mitattu yhdenmukaisin menetelmin. Kaiken lisäksi kehitys keskittää riskejä. Noin puolet kotitalouksista on velattomia, joten loppupuolisko on sitäkin syvemmällä veloissa.

Kotitalouksien velkaantuminen on rajoite myös niille säästötoimille ja mahdollisille verotuksen kiristyksille, joita hallitus voisi tehdä yhä jatkuvan julkisen talouden velkaantumisen pysäyttämiseksi. Mitä enemmän puuttuu siihen ainoaan moottoriin – kotitalouksien ostovoimaan –, joka taloutta yhä liikuttaa, sitä varmemmin kansantalous pysähtyy. Mutta ei velan varaankaan voi loputtomiin rakentaa.

Jos kiristykset olisi voitu tehdä vähäisemmän kotitalouksien velkaantuneisuuden ja paremman julkisen talouden tilan aikana, riski sammuttaa moottori olisi ollut pienempi. Tämä mahdollisuuksien ikkuna oli auki Jyrki Kataisen (kok) hallituksen aikana, mutta hallitus päätyikin elvyttämään hetkellä, jolloin olisi pitänyt kiristää, ja odottelemaan hetkellä, jolloin olisi pitänyt toimia.

Ne euromaat, jotka jo kasvavat ja lisäävät vientiään, ovat niitä maita, jotka olivat panneet Saksan tavoin taloutensa iskukuntoon ajoissa työmarkkinoita uudistamalla tai jotka kriisissä joutuivat tekemään kovia suunnanmuutoksia.

Yksikkötyökustannukset tai vientituotteiden valikoima eivät ole ainoita selittäviä tekijöitä sille, että Suomi putoaa kelkasta. Sekin käy selitykseksi oikein hyvin, että talouspoliittinen päätäntäkyky on nousevissa euromaissa ollut viime vuosina Suomea parempi. Suomen vahvuudeksi on tarjoiltu kolmikantaa ja sopimisen kulttuuria. Juuri nyt monet kolmikannattomat maat pärjäävät paremmin.

Kun nykyistä kroonista taantumaa vertaa kovaan ja äkkijyrkkään lamaan 1990-luvun alussa, vanha lama alkaa paljastua vähemmän kohtalokkaaksi. Tuolloin kaikki ongelmat menivät suoraan ja murskaavasti ihmisten elämään, mutta nousukin oli nopeaa. Maailmantalous veti mukaansa, työvoimapanosta oli tarjolla, ja tuottavuus räjähti jyrkkään kasvuun Nokian nousun ansiosta.

Nyt suomalaiset matkaavat hitaassa junassa elintasossaan menneeseen, eikä suunnanmuutosta ole näkyvissä. Nostalgiamatkaan sopien Suomen vienti on taas ennen kaikkea metsäteollisuuden varassa. Samoin iso osa niistä yksityisistä tuotannollisista investoinneista, joita enää Suomeen tehdään.