Taattu menestysresepti. Erittäin hyvin toteutettu. Amerikkalaisen Anthony Doerrin (s. 1973) muhkean romaanin Kaikki se valo jota emme näe kanssa kehtaa näyttäytyä kesälaitumilla ja kirjaston kulmillakin.
Myönnän langenneeni loveen: hingun päästä Bretagnen rannikon Saint-Maloon, jonka liittoutuneiden maihinnousua tukevat ilmavoimat pommittivat pahoin 7. elokuuta 1944. Romaani sijoittuu suureksi osaksi sinne.
Oletan, että se tietty, Doerrin romaanissa olennainen katu ja talo ovat olemassa, sillä sodan jälkeen ranskalaiset rakensivat Saint-Malossa kaiken ennalleen.
Teoksen keskiössä on sokea ranskalaistyttö ja radioteknologisesti uraauurtavan lahjakas saksalainen poika, jonka loputtomiin miestappioihin kuihtuva armeija määrää luhistumisensa aattona rintamalle.
Vain muutaman sivun mittaisina, eri tarinalinjojen pyörteisiin imaisevina lukuina etenevä romaani seuraa heidän vaiheitaan eri maissa, kunnes lopulta – tietenkin – on aika kohdata. Vaan ei ihan sillä tavalla kuin rakkausviihteessä olisi lupa odottaa.
Doerr kuvittaa historiaa, natsismin henkistä ja aineellista julmuutta, ajatonta omaneduntavoittelua ja petturuutta mutta myös aistien kykyä murtaa arjen ahtaus. Valoa on, vaikka emme aina sitä näe, ainakaan silmillämme.
Yksi tarinalinja seuraa mittaamattoman arvokasta jalokiveä, joka varjelee haltijaansa mutta tuhoaa muut ympäriltä. Erään vääpelin on määrä löytää kirottu aarre hinnalla millä hyvänsä itsensä Hitlerin kokoelmiin.
Jalokiven kautta Doerr ujuttaa romaaniin ihmeellisiä mytologisia kerroksia, jotka kuitenkin kalpenevat käynnissä olevaan eurooppalaiseen kurimukseen verrattuna.
Viimeksi mainittu on kuin paha satu, joka tavoittaa ihan kaikki, tavalla tai toisella, lentäjät korkealla koneissaan ja ylimykset tarkoin vartioitujen linnojensa suojaisimmissa uumenissa.
Toisin kuin samaa aikakautta avaavissa suurdraamoissa yleensä nyt kerronnan ei tarvitse edes mennä ghettoihin ja keskitysleireille saakka.
Jaksot eliittikoulusta, jossa kolmas valtakunta kasvattaa parhaita poikiaan palvelukseensa, täyttävät hyytävyydellään lukijan sietokyvyn.
Sillä välin toisaalla taianomaisen taitava lukkoseppä ja liikuttavan hellä isä lähtee taluttamaan sokeaa tytärtään pois miehittäjiä odottavasta Pariisista ja pahasta maailmasta.
Lopulta tarinalinjat kohtaavat liittoutuneiden pommituksen raunioissa. Saint-Malossa selviää, kenen sydän on onnistunut säilömään rahtusen valoa kaikki painajaismaisen pimeyden vuodet. Yllätyksiä on luvassa.
Taitavissa jälkinäytöksissä Anthony Doerr vilauttaa, millaisten pienten pilkahdusten varassa eloonjääneiden on täytynyt pärjätä loput vuosikymmenensä sodan jälkeisessä Euroopassa.
Kaikki se valo jota emme näe saadaan mitä todennäköisimmin myöhemmin myös elokuvana. Onnea vaan tekijöille.
Romaanin kuuloa, näköä ja tuntoa puhuttelevaa voimaa sekä limittäistä rakennetta on vaikea mukailla kankaalla.
Doerrin teos todistaa osaltaan, että Yhdysvallat on edelleen viihteen johtava maailmanvalta.
Kas näin luodaan, toteutetaan ja tarjotaan suuri kertomus, jota et voi olla ymmärtämättä ja ihastelematta, vaikka koko toinen maailmansota olisi sinulle tyystin vieras juttu.
Kirjoita kommentti