Maanjäristyshälytin alkaa ulvoa. Anni Takko on Nepalissa omakotitalon toisessa kerroksessa. Talo alkaa täristä. Kuulu huuto.
"Ulos! Ulos!" huutaa Heikki Takko alakerrassa.
Annin pitäisi mennä toisessa kerroksessa maanjäristyksiä varten katsottuun turvapaikkaan, mutta ei hän voi sinne nyt mennä. Eihän hän tiedä, ovatko lapset päässeet ulos.
Anni juoksee portaisiin ja menee melkein nurin. Alakerrassa keittiön ovi on paiskautunut kiinni.
Ei kai sinne ole jäänyt ketään?
Eletään lauantaita 25. huhtikuuta Nepalin Katmandussa, jossa maa järisee 7,9 magnitudin voimakkuudella.
Heikki ja Anni tapasivat parikymppisinä vuonna 2001 maa- ja metsätieteellisen tiedekunnan maaseutumessuilla Viikissä.
Anni oli UPM-Kymmenen edustajana ja pukeutunut koppakuoriaiseksi. Heikki päivysti tiedekuntansa tiskillä. Koppakuoriais-Anni kävi jatkuvasti taukojen aikana Heikin luona. Maanantaina he tapasivat yliopiston ruokalassa.
Nyt he ovat olleet monta vuotta naimisissa.
Molempia kiinnosti asuminen ulkomailla. Noin kolme ja puoli vuotta sitten oli mahdollisuus lähteä Nepaliin kehitysyhteistyöhön Suomen Lähetysseuran leivissä. Pariskunta lähti kolmen lapsensa kanssa hommiin.
Anni, 34, työskenteli kolme ja puoli vuotta kummikoordinaattorina ja aluetiedottajana ja Heikki, 36, neuvonantajana maatalouteen liittyvissä kehitysyhteistyöprojekteissa.
Elämä Nepalissa oli verrattain askeettista, mutta perhe nautti olostaan. Jos aina ei olekaan sähköä ja kaasua, ilmanlaatu on heikko ja vuoristotiet vaarallisia, niin mitä sitten?
Ihmiset olivat mukavia ja iloisia. Kathmandu tuntui kodilta.
Jos tulee vain pikkujäristys, hälytin piippaa lyhyesti. Nyt se ulvoo yhtäjaksoisesti. Heikki Takko on kolmen pienen lapsen kanssa olohuoneessa alakerrassa.
"Ulos! Ulos!" Heikki huutaa. Hän nappaa lapset mukaansa. Lattia on kuin Linnanmäen Vekkulassa: se liikkuu villisti vaakasuunnassa. Heikki pysyy vaivoin pystyssä, mutta pääsee lasten kanssa ulos.
Missä Anni on?
Ei mene montaa sekuntia, kun ulko-ovi aukeaa uudestaan. Annikin on päässyt ulos.
Perhe kokoontuu ulkona aukealla ja odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan – oikeasti noin minuutin – kunnes tärinä loppuu.
Molemmat tietävät heti, mitä tehdä, sillä näitä tilanteita on harjoiteltu usein.
"Kotimme on lähetystyöntekijöiden kokoontumispaikka maanjäristyksen sattuessa, joten meillä on tarvikkeita tällaisen tilanteen varalle", Heikki sanoo.
He alkavat pystyttää telttoja – taloihin ei saa palata ainakaan ensimmäisen viikon aikana uusien järistysten vaaran takia – ja ottavat kontaktin Suomen suurlähetystöön. Ihmiset alkavat kerääntyä pihalle telttoihin. Anni hoitaa tiedottajan työtään ja Heikki organisoi apua. Kun lapset on saatu iltaisin nukkumaan, Anni ja Heikki jatkavat töitä.
Pian tuhon laajuus selviää.
"Kun kävelimme lasten kanssa tuttuja paikkoja läpi, niin olihan se järkyttävää. Ihmiset puhuivat siitä, kuinka monta omaista ovat menettäneet. Mutta se yhteinen suru yhdisti. Kaikki tukivat toisiaan", Anni sanoo.
Keskiviikkona 29. huhtikuuta Anni ja lapset evakuoidaan Suomeen. Se on Lähetysseuran päätös. "Se oli ihan meidän perheen vaikein päivä", Anni sanoo.
"Oli tosi vaikeaa selittää lapsille, että miksi minä jään sinne ja heidät ja Anni lähetetään pois", Heikki sanoo.
Annin ja lasten olkapäähän lätkäistään tarranumero, kun he jonottavat evakuointilennolle. Nepalin kriisialueella kaikki on epävarmaa. Pääsevätkö he koneeseen? Ja jos pääsevät, lähteekö kone ikinä?
"Kiitoradalla laitoin Heikille viimeisen viestin, että nyt rullataan, päästään varmaan matkaan."
Heikki jää töihin: avustusrahojen budjetointia, organisoimista, tiedottamista. Parin viikon päästä hänkin pääsee Suomeen.
Nyt Anni ja Heikki kertovat tarinaansa Helsingissä. Elokuussa he menevät takaisin Nepaliin. Siellä on lasten koulut, ystävät ja elämä.
Ainoa, mikä mietityttää, on kotitalo. "Maanjäristyksen jälkeen kodista tuli vaarallinen paikka, jonne ei saanut mennä sortumisvaaran takia. Vähän mietityttää, miten lapset suhtautuvat asiaan, kun palaamme takaisin.", Anni sanoo.
Mutta Nepalissa se koti on, ja sinne perhe haluaa. Ja siellä on edelleen tehtävä, jota molemmat haluavat hoitaa: auttaa kurjemmissa oloissa eläviä. "Työ, mitä teimme ja teemme, on nyt vasta alussa", Heikki sanoo.
Kirjoita kommentti