"Nimby-naapuri, muuta asennettasi"

"Me olemme maksaneet asuntomme. Me olemme tehneet töitä koko elämämme, mutta nämä ihmiset ovat tahallaan pilanneet omansa. Meidän ei tarvitse sietää heitä."

Se kommentti sai Sanna Tiivolan menettämään malttinsa.

"Sanoin sille isännöitsijälle, että olemme käyneet tämän keskustelun jo monta kertaa. Meillä on niin erilainen käsitys ihmisistä, että ei kannata jatkaa."

Sanna Tiivolalla on kantava ääni, josta tunteet kuuluvat. Se on Tiivolan työssä eduksi, sillä hän on Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnanjohtaja.

Kun isännöitsijä päättää, että asunnottomien yökeskus pitäisi häätää kerrostalosta osakkeenomistajien vaatimuksesta, Tiivola ottaa puhelun vastaan. Kun asukkaat vastustavat kotikadulleen perustettavaa tukiasuntolaa, hän kirjoittaa yleisönosastolle.

"Yritän sanoa, että kaikkien pitää osata käyttäytyä, mutta häätämiseen tarvitaan faktoja. Ei voi väittää, että oksennus kadulla on asunnottoman vika, jos siitä ei ole todisteita ja vieressä on baareja pilvin pimein. Tai ettei jotakuta voi syyttää häiriöistä, jos hän ei ole edes ollut kotona."

Tiivola vastustaa nimbyilyä. Se tarkoittaa not in my backyard -asennetta (suomeksi "ei minun takapihalleni") eli vähäosaisten häätämistä pois muun kansan silmistä ja asuinalueilta.

"Se on se asenne, että tietyt ihmiset eivät saisi olla olemassa, tai että he eivät ansaitse edes elämisen perusedellytyksiä. Sitä ajatusta vastaan minä taistelen", Tiivola sanoo.

"Kyllä minä ymmärrän, että ihmisiä pelottaa. Mutta minä olenkin viettänyt ison osan lapsuuttani kodittomien asumisyksikössä. Ainut asia, joka minulle siitä koitui, on se, että opin suhtautumaan heihin inhimillisesti."

Vaellus oli pitkä, mutta kukaan ei valittanut.

Teini-ikäinen Tiivola oli päättänyt viedä asunnottomien miesten porukan Espoon Nuuksioon erämaaretkelle. Tiivolan isä työskenteli kolmen vuosikymmenen ajan ohjaajana kodittomien tukiasuntolassa, mutta retki oli Tiivolan idea. Seurue oli tytölle tuttu, olihan hän pienestä pitäen viettänyt lukemattomia iltapäiviä asuntolassa juttelemassa "ukkojen" kanssa, kun isä teki töitä.

"Me vedettiin hirveän pitkä lenkki. Kaikki ukot käppäilivät perässä, vaikka olivat aivan väsyneitä. Kun illalla mökissä joltain puuttui patja, hän ilmoitti, että voi ihan hyvin nukkua tuossa kuistilla."

Sellaista vaatimattomuutta keravalaisteini ei yleensä nähnyt. Kaveriporukassa valitettiin asioista, joista teinit yleensä valittavat: siitä, ettei päästy ulkomaille tai saatu uutta pyörää.

Isän työpaikalla vallitsi toisenlainen todellisuus.

"Se ei ollut kokemus huono-osaisuudesta vaan siitä, miten vähään tyytyväisiä ne ihmiset olivat. Se vaikutti minuun syvästi."

Rankkojakin juttuja sattui. Ensimmäisen kerran Tiivola näki kuolleen miehen juuri isän työpaikalla. Tiivola oli 12-vuotias.

"Mies makasi käytävällä. Tuttu siivooja tuli sanomaan, että Pera on kuollut, käydään katsomassa vielä viimeisen kerran. Kyllä se varmaan jonkinlaisen jäljen jätti."

Mutta ei pelkoa. Sitä Tiivola ei tuntenut koskaan.

Vähän vanhempana hän matkusti asunnottomien miesten kanssa toiselta retkeltä kohti Helsinkiä. Auton takakontissa oli uusi pesukone. Koska matka kulki Tiivolan kodin ohi, hän päätti samalla heittää koneen perille ja kutsui kaikki parikymmentä miestä kahville.

"Hetken mietin, että onko se mahdollista ja mitä siitä seuraa. Mutta siinä me juotiin kahvia, kuunneltiin musiikkia ja ukot kävivät parvekkeella tupakalla. Yksi heistä kertoi, että kukaan ei ole kutsunut häntä kylään kahteenkymmeneen vuoteen."

Tiivolan lapsuudessa 70-luvulla suurin osa asunnottomista oli alkoholisoituneita eläkeikäisiä miehiä, jotka majailivat metsissä ja siltojen alla. Nyt sellaisia miehiä on vähemmän.

Tiivolan mukaan meneillään on sukupolvenvaihdos. Viidessä vuodessa on tullut kokonaan uusi kodittomien ryhmä: lapsuudenkodista lähteneet parikymppiset, jotka eivät ole löytäneet opiskelu- tai työpaikkaa. Joukossa on paljon lastensuojelulaitoksissa varttuneita nuoria, joilla ei ole jääkaappia jolle palata. Kovenevien vuokrien pääkaupunkiseudulla asunnon löytämisestä tulee helposti mahdoton voimanponnistus.

Nuoret majailevat ystävien nurkissa ja etsivät uuden yöpaikan viikoksi kerrallaan. Elämän täyttää suunnittelu: missä saan viettää seuraavan yön, mihin tänään on varaa.

"Nuorella ei ole kokemusta siitä, että on ennenkin selviytynyt ja on onnistunut hankkimaan oman kämpän. Se on se vaikea juttu."

Vuosi on takaraja, Tiivola sanoo. Jos kodittomuus jatkuu sitä pidempään, ihminen syrjäytyy. Hän alkaa uskoa niitä puheita, joiden mukaan on aiheuttanut omat vaikeutensa eikä siksi ansaitse enempää. Alkaa hävetä, oppii liiankin vaatimattomaksi, yrittää kadota.

Viesti välittyy ilman puhettakin. Postitalon vieressä olevaa lämmönpoistoputkea korotettiin, jotta asunnoton mies ei enää yöpyisi putken lämmössä. Puistonpenkkien keskelle on ryhdytty pulttaamaan rautoja, jotta penkeillä makaamisesta tulisi mahdotonta.

Tiivola kertoo pitkään kadulla majailleesta miehestä, jolle yhdistyksen väki hankki tukiasunnon. Mies nukkui yön, kiitti aamulla ja lähti takaisin kadulle.

"Jos ihmisellä ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin oma tahto, hän saattaa sanoa, että en minä halua, en minä tule. En, vaikka antaisitte kaiken. Kyllä mä saan siitä ajatuksesta kiinni."

Tiivola piirtää kädellään ilmaan viivan, joka kuvaa asunnon saaneen miehen elämää.

"Hän on kulkenut pitkän matkan, ja apua olisi ehkä tarvittu elämän alkupäässä. Hän ei ole sitä saanut ja on sopeutunut toimimaan siinä tilanteessa."

Aviomies lähti ulos eikä koskaan palannut.

Seuraavana aamuna Tiivola löysi sormuksen keittiön pöydältä. Sitten hän putosi pimeään.

"Olihan meillä ollut riitoja, ja hänellä oli joskus tapana häipyä omille teilleen. En silti olisi koskaan arvannut, että hän lähtisi oikeasti."

Seuraavina viikkoina kaverit ja perhe veivät Tiivolan roskat, tiskasivat astiat ja hakivat Tiivolan luokseen yöksi. Tiivola oli ensin shokissa ja sitten niin uupunut, että meinasi nukahtaa kesken kävelylenkin.

"Pahinta oli, että en saanut koskaan mitään selitystä. Spekuloin ja etsin syytä itsestäni. Ajattelin pitkään, että en ansaitse mitään hyvää koskaan."

Sellaista nimbyt eivät Tiivolan mielestä ymmärrä. Siis he, jotka sanovat, että heilläkin on ollut vaikeaa, mutta siitä huolimatta he eivät ole romahtaneet vaan kasvattaneet lapsensa kunnialla ja jatkaneet eteenpäin.

"Tulkintani on, että he eivät ole todella käyneet kohtaamiaan vaikeuksia läpi ja tunnistaneet heikkoutta itsessään. Kun hyväksyt sen tosiasian, että olet heikoilla, hyväksyt myös sen, että joku toinenkin voi olla."

Ystävien ansiosta Tiivolan voimat palasivat vähitellen. Hän ymmärsi, ettei koskaan saisi selitystä erolle. Sitten hän rakastui uudelleen, meni naimisiin ja alkoi odottaa lasta.

Vaikeudet eivät silti loppuneet.

Isä soitti kuukautta ennen kuin Tiivolan tytär syntyi. Vanhemmat olivat palanneet lomamatkalta kotiin ja löytäneet Tiivolan veljen kuolleena asunnostaan.

"Hän oli ollut pitkään vaikeasti masentunut. Olin juuri viettänyt unettoman yön ja pohtinut, että jokin ratkaisu pitäisi keksiä. Valitettavasti hän teki ratkaisunsa itse."

Menetys opetti taas jotakin uutta ihmisluonteesta.

"Veli ei ottanut apua vastaan. Aina me pyysimme häntä mukaan menoihimme, mutta hän lähti hirveän harvoin. Mietin sitä jälkikäteen paljon. Kun ihminen on masentunut, pitää mennä hänen ehdoillaan ja hänen luokseen, vaikka se ei omaan elämänrytmiin sopisikaan."

Samalla tavalla on mentävä sen roskiksen viereen, jossa asunnoton nukkuu. Voi kestää kuukausia, ennen kuin koditon suostuu sanomaan auttajalle sanaakaan. Eräänä päivänä hän sitten nousee ja tulee autolle hakemaan kahvia.

"Pitäisi mennä sen ihmisen elämään eikä hakea häntä pitämään meidän kanssamme hauskaa. Ja pettyä, kun toinen ei suostukaan."

Köyhä on sana, jonka Tiivola haluaisi kieltää. Köyhiä ei hänen mielestään ole.

Asunnottomien joukossa on konemekaanikkoja, isoisiä, taitavia taidemaalareita ja eräs entinen vedonlyöjä, jolta meni velkojen vuoksi miljoonakämppä alta Katajanokalla.

"Kaikilla on oma historiansa ja taitonsa. Lapsena en ajatellut ollenkaan, että nämä ihmiset ovat jotenkin huono-osaisia. Nykyisinkin pelkään enemmän koulutettujen ja hyvin pukeutuneiden ihmisten tilaisuuksissa kuin asunnottomien kahvilassa. Ikävää, että maskit riisutaan vasta kun kaikki on mennyt, mutta niin se vain on."

Nyt Tiivolan oma tytär, yhdeksänvuotias Elviira saattaa istua asunnottomien päiväkeskuksessa syömässä eväitä koulupäivän jälkeen. Eräs asunnoton on käynyt Tiivolan kotona lapsenvahtinakin.

"He ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, heillä ei vain ole kotia. Mikään muu ei erota meitä."