iBet uBet web content aggregator. Adding the entire web to your favor.

Link to original content: https://jkorpela.fi/suomi/paik.html

Eikö saisi myydä asuntoa parvekkeella?
Suomen kielen ns. paikallissijojen hyvästä käytöstä

Suomen kielen huoltajat, "kielipoliisit", ovat pitkään valistaneet kansaa siitä, että usein tehdään virheitä niin sanottujen paikallissijojen (talossa, talosta, taloon; talolla, talolta, talolle) käytössä. Ei saisi sanoa "asunto parvekkeella" vaan pitäisi sanoa pi­tem­min "asunto, jossa on parveke". Ei "onnea uudelle vuodelle", vaan "onnea uudeksi vuodeksi". Ei "iloisella mielellä" vaan "iloisesti" tai "iloisena". Tarvinneeko moisesta välittää? Kyllä, tyylin vuoksi. Tyylillä luodaan vaikutelmia; tyylillä saadaan sanoma perille varsinkin fiksuille lukijoille; tyylillä saadaan sanoma jäämään mieleen. Huonolle tyylille irvaillaan. Ja joskus paikallissijojen käytön virhe aiheuttaa väärinkäsityksiäkin.

Tässä jutussa tarkastellaan johdannon jälkeen paikallissijojen käyttöä neljältä kannalta:

• Paikallissijojen synty ja miten paikallisuusmerkitys on väljentynyt eli miten paikallissijoille on kehittynyt erilaisia merkityksiä, osittain luonnollisesti, osittain vieraiden kielten prepositioiden takia.
• Paikallissijojen asema lauseessa verbeihin määritteinä (adverbiaaleina) ja substantiivien määritteinä (attribuutteina) sekä tähän liittyviä kielivirheitä.
• Sisä- ja ulkosijojen eroja ja niiden sekaantuminen toisiinsa.
• Erityisiä käyttötarkoituksia, joissa paikallissijan käyttö olisi korvattavissa suomen­mukai­sem­mal­la ilmaisulla tai joissa päinvastoin paikallissija olisi paikallaan kömpelömmän ilmaisun tilalle.

Lopussa on joitakin kirjallisuusviitteitä.

Lukijan oletetaan tuntevan suomen kielen koulukielioppien tavallisimmat käsitteet kuten "verbi" ja "infinitiivi".

Johdanto: miksi "kielipoliisia" kannattaa kuunnella

Vierasvoittoinen paikallissijojen käyttö virittää ansoja: kun teksti tulkitaan suomen vanhojen sääntöjen mukaan, merkitys voikin muuttua. Se, mikä oli tarkoitettu substantiivin mää­rit­teek­si, tulkitaankin verbin määritteeksi. Lauseen "Myyn asunnon parvekkeella" osalta tämä on mahdollista vain, jos se irvailutarkoituksessa tulkitaan väärin, tai jos tulkinnan tekee tieto­kone­ohjelma. Mutta kannattaako saattaa tekstejään alttiiksi irvailulle? Lisäksi jokainen vää­rän tulkinnan mahdollisuuskin häiritsee viestin perillemenoa. Jos lukija hetkeksikään erehtyy johonkin tulkintaan, siitä pois siirtyminen aiheuttaa katkon, mahdollisesti jopa kat­kai­see ajatuksen kokonaan. Lisäksi valistunut lukija helposti huomaa tarpeettoman vieras­voittoi­suu­den ja tekee siitä omia päätelmiään.

Väärien tulkintojen mahdollisuus lisääntyy, kun teksti monimutkaistuu. Lisäksi rakenne, joka on alun perin tulkinnaltaan selvä, voi muuttua kaksimieliseksi, kun sitä muutellaan. Tieto­koneet­han antavat loistavia mahdollisuuksia tekstien monenlaiseen muokkaamiseen ilman, että tekstien merkitystä tarvitsee juurikaan ajatella muokkaustyössä.

Ajatellaanpa lausetta "On esitetty monia näkökohtia suomalaisista Ruotsissa". Vaikka lause tulisi suomen vanhan rakenteen mukaan oikeastaan tulkita niin, että "Ruotsissa" on adver­biaa­li, joka määrittää predikaattia "on esitetty", niin tällaista väärinkäsitystä tuskin syntyy. Lukija tai kuulija ymmärtää, että sanat "suomalaisista" ja "Ruotsissa" on tarkoitettu yhteen­kuuluviksi, siis tarkoittamaan sitä, mikä oikeammin ilmaistaisiin sanalla "ruotsin­suoma­lai­sis­ta". Mutta entäs jos tekstiä muokkaava toimittaja muuttaa ilmaisun "on esitetty monia näkökohtia" vähän iskevämmäksi "paljon on kirjoitettu"? Ja kiireessä ei tietenkään tarkisteta, mitä oikein syntyi. Silloin tuloksena olisi lause, jonka Saarimaa mainitsee varoit­ta­va­na esimerkkinä: "Paljon on kirjoitettu suomalaisista Ruotsissa". Vaikka Saarimaa lisää, että "yhteydestä voi päätellä, että on kysymys Ruotsin suomalaisista", niin päätelmä ei kaikissa yhteyksissä ole ollenkaan ilmeinen. Ehkäpä joku todella haluaa sanoa, että Ruotsissa on kirjoitettu paljon suomalaisista. Suomen kieleen sopisi hyvin, että sanajärjestys valitaan halutun painotuksen mukaan. Mutta vierasvoittoinen paikallissijan käyttö rikkoo tämän ja luo sudenkuoppia.

Toisaalta vierasvoittoisia ilmaisuja ei tarvitse välttää silloin, kun niihin ei liity minkäänlaista väärinkäsityksen mahdollisuutta ja kun ne ovat kieleen täysin vakiintuneet. Ilmaisu "tallentaa levylle" on vakiintunut ja käytännössä ongelmaton. Kyse on pikemminkin siitä, sopiiko van­hem­paa ja suomenmukaisempaa ilmaisutyyppiä "tallentaa levyyn" enää käyttää! Sehän voi outouttaan häiritä lukijaa, joka ehkä alkaa kysellä, poikkeaako levyyn tallentaminen jotenkin levylle tallentamisesta.

Paikallissijoiksi kutsutaan suomen kieliopeissa sellaisia sijamuotoja kuin "talossa", "talosta", "taloon", "talolla", "talolta" ja "talolle". Niistä kolme ensin mainittua sanotaan sisä­paikallis­sijoik­si, kolmea muuta ulkopaikallissijoiksi. Seuraavassa niitä kutsutaan nasevammin sisäsijoiksi ja ulkosijoiksi. Paikallissijat eivät nimestään huolimatta suinkaan aina ilmaise paikkaa. Lauseessa "olet aina mielessäni" on ehkä vielä jonkinlaista hyvin kuvaannollista paikallisuutta, mutta lauseen "luotan sinuun" paikallissijassa ei ole jälkeäkään pai­kal­li­suu­des­ta. Itse asiassa suurin osa paikallissijojen käytöstä ilmaisee muuta kuin paikkaa.

Alun perin paikallissijat ovat kuitenkin ilmaisseet jonkinlaista paikallisuutta. Toinen tärkeä lähtökohta on, että ne ovat alkujaan verbin määritteitä, ja tämän mukaisesti suomalaisen kielitaju pyrkii niitä tulkitsemaan. Siksi vieraiden vaikutteiden synnyttämät ilmaisut kuten "hän pukeutui tanssiaisiin kaupungintalolla" ovat niin runsas huvittavuuksien lähde: tuo lausehan tarkoittaa suomen kielen vanhan järjestelmän mukaan samaa kuin "hän pukeutui kaupungintalolla tanssiaisiin" eli "kaupungintalolla" määrittää verbiä "pukeutui". Lisäksi sellaiset ulkosijassa olevat muodot kuin "kaupungintalolla" tarkoittavat vanhastaan talon luona, talon liepeillä, ei talossa itsessään (talon sisällä) tapahtuviin asioihin.

Paikallissijojen synty

On päätelty, että jossakin suomen kielen kehityksen vaiheessa, tai pikemminkin suomen kieltä edeltäneessä kielimuodossa, oli kolme paikallissijaa, jotka sittemmin ovat osittain lähes hävinneet, osittain muuntuneet merkitykseltään. Vanhan järjestelmän oletetaan kuitenkin säilyneen sellaisissa ilmaisuissa kuin "rannempana", "rannempaa" ja "rannemmas", jotka edustavat vanhaa olosijaa, vanhaa erosijaa ja vanhaa tulosijaa. Olosija ilmaisee jossakin olemista, erosija jostakin pois lähtemistä ja tulosija jonnekin tulemista. Myöhemmin syntyi monenlaisten vaiheiden jälkeen uusi paikallissijajärjestelmä, jossa on kaksi sarjaa pai­kal­lis­si­jo­ja, sisäiset ja ulkoiset. Vanhat paikallissijat tulivat uusiokäyttöön, vaikka muutamiin ta­pauk­siin niille jäikin paikallisuutta ilmaiseva merkitys.

Edellä esitetty kielihistoriallinen huomautus esitettiin ennen muuta siksi, että se auttaa ymmärtämään sisä- ja ulkosijojen työnjaon jonkinasteista vakiintumattomuutta. Kieli muuttuu joskus nopeastikin, mutta kielen järjestelmien muutokset ovat hitaita ja vähittäisiä. Lisäksi järjestelmiin usein jää epäjärjestelmällisyyttä. Miksi sanotaan sisäsijaa käyttäen "Helsingissä" mutta ulkosijaa käyttäen "Tampereella", vaikka kummassakin tapauksessa on kyse samanlaisesta asiasta, paikkakunnalla olemisesta? Entä miksi sanotaan "paikka­kun­nal­la", vaikka sisäsija olisi loogisempi? Tällaisista ilmiöistä ei kannata liiaksi etsiä loogisuutta, koska loogisuutta niissä useinkaan ei ole.

Paikallissijojen ilmaisema paikallisuus voi olla hyvin monenlaista. Kyse voi olla paitsi fyysisestä paikasta, siis sijainnista kolmiulotteisessa avaruudessa (esimerkiksi "metsässä" tai "pöydällä"), myös aikasuhteista ("tammikuussa", "tulevaisuuteen") ja erilaisista kuvaan­nol­li­sis­ta tai abstraktisista suhteista ("totuudessa", "mieleen", "elämässä").

Paikallisuuden merkityksestä on melko luontevasti siirrytty hallussa olemista ja muita vastaavia suhteita ilmaisevia merkityksiä, kuten "minulla on" -rakenne ja -lle-loppuisen paikallissijan käyttö indoeurooppalaisten kielten datiivin tehtävissä ("annoin kirjan pojalle"). Huomattakoon, että näissä yhteyksissä sanajärjestyksen vaihtaminen voi muuttaa merkitystä enemmän kuin suomessa yleensä; "minulla on kirja" ja "kirja on minulla" eroavat toisistaan aika lailla, sillä jälkimmäisessä on kyse tilapäisestä hallussaolosta, joka on lähempänä alku­peräis­tä paikallisuuden merkitystä kuin omistamisen tai pysyvän hallussapidon merkitys. Mainittakoon vielä, että vaikka "minulla on" -rakenne usein kuvataan omistamista ilmaise­vak­si, se ei itse asiassa useimmiten ilmaise omistamista vaan muunlaisia suhteita. Esimerkiksi "minulla on nuha" on helpointa ymmärtää kehittyneeksi ajatuksesta, että "nuha" on jon­kin­lai­nen substanssi tai jopa olento, joka voi tulla ihmiseen, olla ihmisessä ja lähteä ihmisestä.

Osittain paikallisuuden merkityksestä, osittain vieraiden kielten vaikutuksesta on varmaankin syntynyt -lla- tai -llä-loppuisen paikallissijan merkitys välineen ilmaisemiseen. Kun sanotaan, että matkustetaan veneellä tai reellä, voidaan vielä ajatella, että ilmaisu viittaa matkustajan sijaintiin veneen tai reen "päällä". Mutta kovin selvä tämä kehitys ei ole, sillä yleensähän sanotaan, että istutaan veneessä tai reessä. Välineen merkityksestä taas on johduttu tavan merkitykseen. Välineen ilmoittaminenhan kertoo yhden näkökulman siitä, miten jokin asia tehdään, esimerkiksi "kaadoin puun kirveellä", ja sitten on samaa sijamuotoa ruvettu käyt­tä­mään muihinkin tavan ilmaisuihin: tehdä jotakin "tällä tavalla", tehdä asia "huolella" jne. Tä­mä­kin kehityskulku on kuitenkin osittain hämärä, ja vieraiden kielten vaikutus on ollut huomattava.

Paikallissijoille on käytetty erilaisia nimiä, joista mitkään eivät ole kovin onnistuneita. Seuraavassa taulukossa on lueteltu eräitä nimityksiä: nykykielioppien tavallisin nimitys, joka on latinan sanoista muodostettu; vanha ja harvoin käytetty suomalaisperäinen nimitys; sitä vastaava mutta luontevampi nimitys; mallisanan "kuka" taivutus; (tyypilliseen) päätteeseen perustuva nimitys.

Esimerkkisana on tahallisesti valittu sellaiseksi, että sen paikallissijoilla on harvoin paikallinen merkitys.

Mainitut kielioppinimitykset näyttävät latinaperäisyytensä takia kansainvälisiltä. Niitä ei kuitenkaan käytetä juuri lainkaan muiden kielten kuvaamisessa, paitsi suomen lähi­suku­kiel­ten. Tosin latinan kieliopissa esiintyy ablatiivi-termi esiintyy latinan kieliopissa, mutta latinan ablatiivi ei suinkaan vastaa suomen ablatiivia kuin joissakin yhteyksissä.

Paikallissijojen asema lauseessa

Alkujaan paikallissijat ovat määrittäneet verbejä adverbiaaleina, ja tämä on edelleenkin paikallissijojen normaali käyttötapa suomessa. Paikallissijassa oleva sana tai sanaliitto ilmaisee, missä, mistä tai mihin verbin ilmaisema toiminta tapahtuu. Sillä saattaa olla muukin merkitys, kuten edellä kuvailtiin, mutta normaalisti se silloinkin liittyy verbiin. Voidaan myös sanoa, että tällöin kyseessä on koko lauseen määrite. Esimerkiksi lauseessa "näin linnun metsässä" sana "metsässä" määrittää sanaa "näin", siis ilmaisee näkemisen paikan, ei linnun sijaintia. Voi tuntua siltä, ettei tällä ole paljoakaan merkitystä, koska onhan lintukin varmaan ollut metsässä. Mutta lause "näin linnun kalliolla" on jo ongelmallisempi. Suomen kielen vanhan järjestelmän mukaan tämä merkitsee, että minä olin linnun nähdessäni kalliolla, ottamatta kantaa siihen, missä lintu oli. Sen sijaan lauseessa "näin kalliolla olevan linnun" liittyy sana "kalliolla" verbiin "olevan" ja siten kuvaa linnun sijaintia.

Ei ole suomen kielen vanhan järjestelmän mukaista sanoa "ammuin linnun oksalla". Jos ampuja todella istui oksalla, niin silloinkaan emme kai sanoisi noin vaan tavalla, joka tekee tilanteen selvemmäksi. Jos taas tarkoitus on sanoa, että ammuttava lintu istui oksalla, sanoisimme "ammuin linnun oksalta". Tällöin sana "oksalta" määrittää periaatteessa verbiä "ammuin". Vastaavasti sanotaan: "poimin marjoja maasta" (ei "maassa"), "join maitoa jää­kaa­pis­ta" (ei "jääkaapissa").

On totta, että suomenmukainen paikallissijojen käyttö tällaisissa tapauksissa johtaa usein hiukan raskaampiin lauserakenteisiin, kuten "ammuin oksalla istuvaa lintua". Mutta pai­kal­lis­si­jo­jen yleinen käyttö substantiivien määritteinä on omiaan johtamaan suurempiin ongelmiin, ja se on melko orjallista vieraiden kielten jäljittelyä. Ja usein on siis luontevaa käyttää sujuvaa suomenmukaista ilmaisua, kuten "ammuin linnun oksalta".

Jäljittelyä? Eihän niissä kielissä, jotka ovat eniten vaikuttaneet rakenteellisesti suomeen, ole suomen paikallissijoja vastaavia sijoja. Totta, mutta meillä on taipumus kuvitella, että paikallissijojamme vastaavat kaavamaisesti jotkin toisten kielten prepositiot, kuten sisäistä olosijaa ruotsin "i" ja ulkoista olosijaa "på". Osittain meille on ehkä opetettukin sellaista vieraiden kielten alkeisopetuksessa, jossa opettaja on pitänyt tarpeellisena yksin­kertaistaa asioita aika rajustikin. Mutta yleisesti meillä on taipumus pitää eri kielten il­mai­su­jen suhteita toisiinsa paljon selvempinä ja säännöllisempinä kuin ne ovat. Tämä harhakäsitys selittää myös eräitä muita, jäljempänä kuvattavia sekaannuksia. Mutta tässä yhteydessä olennaista on, että ruotsissa voidaan sujuvasti sanoa "en fågel på en gren" ja että tämän mekaaninen suomentaminen johtaa vierasvoittoiseen ja usein ongelmalliseen ilmaisuun.

Käännöskirjallisuudessa ja muutoinkin vieraan vaikutuksen takia käytetään usein olosijaa silloin, kun pitäisi käyttää ero- tai tulosijaa. Tämä johtuu osittain juuri siitä, että kään­ne­tään vieraan kielen ilmaisuja ottamatta huomioon sen lauseyhteyttä, osittain siitä, että aja­tel­laan­kin jo vieraan mallin mukaan. Kirjoitetaan, että Espoossa rakennetaan uusi kauppa­kes­kus, kun suomenmukaisempaa olisi sanoa, että Espooseen rakennetaan jotakin. Vastaavasti saatetaan jopa sanoa, että jossakin löytyy jotakin, mikä on jo aika karkeaa ruotsin det finns -rakenteen matkimista. Suomeksikin kyllä voidaan puhua löytymisestä, mutta silloin ei kyse ole pelkästä olemassaolosta vaan todellisen löytämisen mahdollisuus on mukana ja silloin löytyy jostakin, ei jossakin.

Vanhassa kielenhuoltokirjallisuudessa on paikallissijojen yleistä käyttöä substantiivien määritteinä paheksuttu aika ankarasti. Kuitenkin se on hyväksytty silloin, kun määrite liittyy verbistä johdettuun tai muuten "verbinomaiseen" substantiiviin, kuten "tieto jostakin". Onhan ilmaisu "hän sai tiedon asiasta" aika lailla samaa merkitsevä kuin "hän sai tietää asiasta". Verbin "tietää" johdos "tieto" on verrattavissa sen infinitiivimuotoihin. Pidemmälle tällainen kehitys on mennyt esimerkiksi ilmaisussa "NN piti esitelmän poistoista verotuksessa", jossa sekä sanalla "esitelmä" että sanalla "poisto" on paikallissijassa oleva määrite. Osittain sitä voi verrata ilmaisuun "NN esitelmöi poistoista verotuksessa", osittain ilmaisuun "poistaa ve­ro­tuk­ses­sa". Tosin Saarimaa tuntuu hyväksyvän tällaisetkin ilmaisut hiukan pitkin hampain: "Tällainen yleinen attribuutti on hyväksyttävä; sen välttäminen voi usein tuntua jäykältä ja kömpelöltä." Konttinen puolestaan toteaa:

Yleensä paikallissija-attribuutti ei sovellu substantiivin määritteeksi. (»Saisinko sovittaa noita housuja tuolla ikkunassa?») Paikallissijat ovat verbien määritteitä. Siksi pai­kal­lis­sija-attri­buut­ti­kin tajutaan verbin, ei substantiivin määritteeksi.

Hänkin kuitenkin lieventää tätä sillä, että paikallissija-attribuutti on mahdollinen, "kun pääsana on verbistä johdettu teon nimi", tosin ei aina silloinkaan.

Pulkkinen taisi olla liian optimistinen, kun hän kirjoitti vuonna 1965:

Vieraiden kielten mukainen paikallissija- ja postpositioattribuuttien viljely on selvästi vähenemässä: aletaan toki tajuta, että kun herra Aho palaa matkaltaan Helsinkiin, hän ei ole käynyt Helsingissä (tehnyt Helsingin-matkaa), vaan palaa sinne käytyään jossakin muualla. Käsitämme siis paikallis­sija­ilmauksen yleensä adverbiaaliksi emmekä attri­buu­tik­si.

Toisaalta hän veti varsin käytännöllisesti linjaa korostaessaan kysymystä siitä, onko paikallis­sija­ilmaisun merkitys yksi­selitteinen:

Aivan luonteva on paikallissijailmaus attribuuttina kuitenkin silloin, kun se epäselvyyttä aiheuttamatta liittyy verbaalisluonteiseen substantiiviin: selostus oikeudenkäynnistä, pelko epäonnistumisesta, lyönti vatsaan, usko Jumalaan jne. (vastaavasti myös esim. laki huoneenvuokrasäännöstelystä, haave paremmasta tulevaisuudesta. Aitoa kieltä eivät sitä vastoin ole seuraavanlaiset tapaukset: Loukkaantuneet kiidätettiin Sahlgrenin sairaalaan Göteborgissa (Göteborgiin). – – Kaikkia asianharrastajia kutsutaan kokoukseen ensi sun­nun­tai­na (ensi sunnuntaina pidettävään kokoukseen).

Pulkkinen siis rinnastaa sanan "laki" verbaalisluonteisiin substantiiveihin, vaikka se ei ole verbin johdos eikä siitä ole johdettu verbiä. Verbiksi on kai tässä ajateltava sana "säätää", ja laki on säädöksen erikoistapaus. Toisaalta "kokous" olisi varsin luontevaa tulkita verbiä "kokoontua" vastaavaksi substantiiviksi. Miksi siis "kokous ensi sunnuntaina" ei kelpaa? Tässä ilmeisesti olennaista on se, missä määrin on ajateltavissa, että määrite tulkitaankin lauseen verbin määritteeksi, siis tässä kutsumisen ajankohdan ilmoittavaksi. Olisiko siis suomenmukaisempaa sanoa "ensi sunnuntaiksi"? Muoto "sunnuntaina" ei kuulu niihin sijoihin, joita nykysuomessa sanotaan paikallisijoiksi, mutta paikallissijoista herää aivan vastaava kysymys; jos ajan määritteen tilalla olisi paikan määrite, kuten "työväentalossa", niin suomenmukaisempaa olisi käyttää sen asemesta tulosijaa: "kutsutaan – – työväentaloon".

Toisaalta Lindén on esittänyt, että paikallissija-attribuutti on voinut kehittyä suomeen itsenäisestikin ja että sen käyttö on luontevaa muissakin tapauksissa kuin niissä, joissa kielenhuolto on sen tavannut hyväksyä. Hän kirjoittaa:

– – esimerkkejä: Kalevalan toiseen runoon sisältyy tarina isosta tammesta, Minulla on hyvä käsitys hänen kyvystään. Ensiksi mainitussahan ei attribuutin (tammesta) pää­sa­na­na ole verbaalisubstantiivi; tosin tarina-sanan rinnalla on verbi tarinoida, mutta ei tunnu uskottavalta, että elatiivi tammesta selittyisi siitä. Jälkimmäisessä esimerkissä on kylläkin attribuutin pääsanana verbaalisubstantiivi (käsitys), mutta vaikeus on siinä, ettei elatiivin käyttö tule ymmärrettäväksi verbaalisubstantiivin kantaverbin pohjalta (huom. käsittää jotakin).

Lindén kuitenkin kysyy, miksi määritteen esiintyminen substantiivin jäljessä tekee siitä kielitajussamme attribuutin. Ja vastaa arvelevansa, että syynä on enimmäkseen ruotsin kielen vaikutus. "Huomattakoon, että sanajärjestyksemme on suhteellisen vapaa; ei siis ole syytä olettaa, että kiinteä sanajärjestys olisi ollut osoittamssa, milloin oli kysymys esim. subjektin ja predikaatin yhteisestä määritteestä."

Muutoinkin näyttää siltä, että Lindénin esimerkeissä on enimmäkseen kyse ilmaisuista, jotka selittyvät ruotsin kielen pohjalta: on ruvettu suomentamaan ruotsin om- ja av-prepositio melko kaavamaisesti -sta- tai -stä-loppuisella sijamuodolla. Ja vaikka sellaiset ilmaisut kuin "käsitys jostakin", "laki jostakin", "uutinen jostakin" ovat paljolti vakiintuneet osaksi kiel­täm­me, on hyvä muistaa, että kielen vanhemman käytännön mukainen ilmaisu on myös mah­dol­li­nen ja usein nasevampi: onneksi meillä ei ole esimerkiksi "lakia henkilötiedoista" vaan henkilötietolaki.

Sisä- ja ulkosijojen eroja

Ei pelkkää sisäisyyttä ja ulkoisuutta

Sisäsijat ilmaisevat nimensä mukaisesti muun muassa sisällä olemista, sisälle tulemista tai sisältä lähtemistä, kun taas ulkossijat viittaavat paikan läheisyyteen, pintaan tai muuhun ulkoisempaan suhteeseen. Niinpä sanotaan, että järvessä on kalaa mutta kalastajat ovat järvellä.

Työnjako ei kuitenkaan ole ollenkaan tiukka. Tämän osoittaa jo se, että sanotaan yleisemmin "sisällä" kuin "sisässä". Lisäksi sisäsijat viittaavat myös kiinteään yhteyteen, kiinteään kos­ke­tuk­seen, esimerkiksi ilmauksessa "kengät ovat jalassa", vaikka näsäviisailijan mielestä tietysti pitäisi sanoa "jalat ovat kengässä".

Sisä- ja ulkosijojen vaihtelu paikannimissä

Horjuvuutta sisä- ja ulkosijojen välillä osoittaa sekin, että suomalaisissa paikannimissä on käytössä molempia ilman merkityseroa, esimerkiksi "Helsingissä" mutta "Tampereella". Erojen syitä on monia. Kotimaisten kielten keskuksen luettelo Asutusnimi­hakemisto antaa käsi­tyk­sen kirjavuudesta mutta myös siitä, että se ei ole ihan mielivaltaista. Esimerkiksi järvi- ja joki-loppuisista nimistä käytetään ulkosijoja, varmaankin siksi, että kyse on järven tai joen lähellä olevasta seudusta; järvessä tai joessa oleminen tarkoittaisi ihan muuta.

Omaperäisen kirjavuuden lisäksi aiheuttaa ongelmia se, että vieraiden mallien mukaan käytetään ulkosijoja silloin, kun sisäsija vastaisi kielen vanhaa käytäntöä. Sanotaan "Caprilla", vaikka suomessa vanhastaan käytetään saarien nimistä sisäsijoja kuten "Kemiössä"; itse asiassa ulkosijoja on käytetty luodoista, joten "Caprilla" on jopa koominen ilmaisu. Mutta muoto "Caprilla" johtuu ruotsin ilmaisusta "på Capri" ja siitä edellä mainitusta ajatuksesta, että ruotsin prepositioita vastaavat kaavamaisesti jotkin suomen sijamuodot.

Joissakin tapauksissa ulkosijat ehkä osittain johtuvat siitä, että matkailupaikoissa on usein hiekkarantoja. Ilmaisu "Riminillä" ehkä mielletään Riminin rannoilla olemiseen viittaavaksi. Sellaiset tapaukset kuin "Rivieralla" ja "Mallorcalla" ovat kai jo kieleen vakiintuneet. Sen sijaan esimerkiksi "Kyproksessa" ja "Kyproksella" vielä kilpailevat keskenään.

Töissä yliopistossa vai yliopistolla

Suomen kielessä on luonnollista sanoa "yliopistossa", ellei sitten tarkoiteta yliopiston seutua, esimerkiksi kampusta. Mutta ruotsin ilmaisun "vid universitet" ja nykyisin myös englannin ilmaisun "at the university" mukaan sanotaan "yliopistolla", vaikka tarkoitetaan yliopistossa opiskelemista tai työskentelemistä. Sisäsijojen välttelyn syynä on ehkä jossain määrin se, että sisäsijojen ajatellaan vievän ajatukset liiaksi rakennuksiin ja fyysiseen tilaan, vaikka tar­koi­te­taan jotain käsitteellisempää. Mutta ilman vierasta vaikutusta olisi tuskin ruvettu pitämään ulkosijoja näissä asioissa hienompina kuin sisäsijoja.

Ulkosijat ovat tavallisia myös puhuttaessa yrityksistä. Ei yleensä sanota, että joku on töissä Nokiassa, vaikka toisaalta ollaan duunissa yrityksessä, tehtaassa tai kaupassa. Taustalla on ehkä se, että silloin, kun perheyritykset tai niiden tapaan johdetut tai ainakin nimellään henkilöön viittaavat yritykset olivat tavallisia, oltiin töissä "Kuusisella" tai "Stockmannilla". Vaikka ulkosijat ovat osittain varsin vakiintuneet yritysten nimien yhteyteen, voitaisiin kai sentään olla töissä yliopistossa eikä yliopistolla, sähkölaitoksessa eikä sähkölaitoksella. Ovathan peruskoulun opettajatkin sentään vielä töissä koulussa eivätkä vain jossakin koulun liepeillä, koululla.

Kirjoitetaanko paperiin vai paperille?

Pitäisikö puhua paperiin vai paperille kirjoittamisesta tai piirtämisestä? Kielenhuolto on vanhastaan suosittanut sisäsijaa (kuten "paperiin") tällaisiin ilmauksiin. Sitä on pidetty kansankielen mukaisena, ulkosijoja taas vieraana vaikutuksena. Toisaalta ulkopaikallissijat ovat tällaisissa tapauksissa nykyisin erittäin yleisiä varsinkin siellä, missä vieras vaikutus on vahva: tekniikan alalla.

Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan ja vielä Suomen kielen perussanakirjankin esityksessä kirjoittaa-sanasta ilmenee aika selvästi ajatus, että paperiin kirjoittamista pidetään normaalina, joskin paperille kirjoittaminenkin sallitaan.

Vielä v. 1977 kielitoimiston päällikkö Esko Koivusalo vastasi tiedusteluuni ilmaisusta "tallettaa reikänauhaan/reikänauhalle", että kielitoimisto on useissa vastaavantyyppisissä tapauksissa suosittanut sisäpaikallissijaa, esimerkiksi "kirjoittaa tauluun", "puhua nauhaan", "lävistää reikäkorttiin" ja "tallentaa magneettinauhaan".

Kuitenkin englannin on-preposition kaavamainen kääntäminen on ilmeisesti ohjannut suomen kielen aika pysyvästi ulkopaikallissijan käyttöön ainakin teknisestä tallentamisesta puhuttaessa. Vai onko joku nähnyt, että olisi tallennettu tietoja cd:hen? Tässähän sisäsija olisi erittäin luonnollinen, vaikka ajateltaisiin ahtaasti "sisäisyyttä", sillä tallennushan merkitsee pienen pienien kuoppien tekemistä itse levyyn.

Google-haun perusteella näyttää "kirjoittaa paperille" olevan yli kymmenen kertaa yleisempi kuin "kirjoittaa paperiin". Vaikka molemmat siis ovat normien mukaan hyväksyttäviä, alkaa paperiin kirjoittaminen olla jo niin harvinaista, että se taitaa herättää hiukan huomiota. Niinpä asiatekstissä taitaa olla parasta kirjoittaa kuten muutkin, ellei halua tehdä erityistä vaikutusta vanhahtavalla kielenkäytöllä.

Moniin ilmauksiin on toisaalta vakiintunut joko sisä- tai ulkosija, koska sijamuodon valintaan vaikuttaa myös sanan ja koko ilmauksen merkitys. Sanotaan esimerkiksi, että pappi piirtää kädellään ristinmerkin lapsen rintaan. Tähän on varmaan vaikuttanut se, että sananmuodot "rinnalla", "rinnalta" ja "rinnalle" ovat saaneet omia merkityksiään, ja tämä on estänyt il­mai­sun "piirtää rinnalle".

Toisaalta on vanhastaan käytetty ulkosijoja esimerkiksi taivaalla lentämisestä tai siitä, miten lentokone tekee taivaalle savukuvion. Tämä johtuu siitä, että taivas-sanan eri muodoilla on vanhastaan aivan erityyppiset merkitykset: on aivan eri asia olla taivaassa kuin taivaalla.

Jopa Nykysuomen sanakirjan (s.v. kangas) mukaan maalataan kankaalle. Johtuneekohan tämä siitä, että taidemaalaus ei ole juurikaan kuulunut kansanelämään vaan se on opittu ulko­mail­ta, kirjoista ja oppilaitoksista, jolloin sanallinen ilmaisukin on muodostunut vieraan esikuvan mukaiseksi? Toisaalta tässä voidaan ajatella todellinen merkitysero sijamuotojen välille: voidaan maalata kankaalle öljyväreillä, mutta voidaan myös painaa kankaaseen kuvioita (imeyttämällä väriä itse kankaaseen).

Yleensähän tämäntapaisissa ilmauksissa ei synny merkityseroa eikä todellisen väärinkäsityksen mahdollisuutta, käytettiinpä sisä- tai ulkosijoja. Niiden erot ovat muutenkin hämärtyneet. Enää ei suinkaan voi olettaa, että kirkolla järjestettävä tilaisuus olisi kirkon lähellä, liepeillä tai väljästi vain kirkonkylässä eikä itse kirkossa sisällä.

Erityisiä käyttötarkoituksia

Kuten edellä on kuvattu, paikallissijoilla on paljon muutakin käyttöä kuin paikallisuuden ilmaiseminen. Suuri osa muusta käytöstä on kuitenkin vierasvoittoisuutta, joka on usein korvattavissa suomenmukaisemmilla ilmaisuilla, jolloin sanonta yleensä myös täsmentyy jämäkämmäksi.

Tyypillinen esimerkki on suunnitelman tekeminen vuodelle se-ja-se. Vaikka ilmaisu on yleensä ymmärrettävissä oikein, sen lievä kummallisuus tulee ilmi, kun lauseessa on toinen määrite, jonka oikeasti pitää olla -lle-loppuisessa muodossa: "Hallitus esitti vuosikokoukselle toimintasuunnitelman vuodelle 2002". Luontevampaa on sanoa, että kyseessä on suun­ni­tel­ma vuodeksi se-ja-se. Vastaavasti toimintakertomus vuodelta 2001 on sujuvammin toi­min­ta­ker­to­mus vuodesta 2001 ja vielä sujuvammin vuoden 2001 toimintakertomus.

Vaikka niin sanottu tavan adessiivi onkin osittain kotiutunut suomeen, esimerkiksi il­mai­suun "tällä tavalla", on useimmiten mahdollista korvata se elävämmällä, luon­nol­li­sem­mal­la ilmaisulla. Voidaan jopa sanoa "näin" eikä aina "tällä tavalla". Selvempiä esimerkkejä: "suurella ilolla" on suomeksi "hyvin iloisesti" (tai "iloisena" tai "iloisina"); "varmuudella" on sujuvammin "varmasti"; "ajatuksella" tarkoittanee useimmiten samaa kuin "huolellisesti".

Vielä selvempi muukalaisuus on "kanssaolon adessiivi", joka on muodostunut lähinnä ruotsin med-preposition vastineeksi. "Pihvi bearnaise-kastikkeella" on huono ilmaisu, "pihvi bearnaise-kastikkein" vielä huonompi, eikä "pihvi bearnaise-kastikkeen kanssa" tai erään ravintolan ruokalistan mukainen "pihvi kera bearnaise-kastikkeen" ole paljonkaan parempi. Hyvää suomea ei oikeastaan tässä tapauksessa ole muu ilmaisu kuin "pihvi ja bearnaise-kastiketta". On totta, että ilmaisusta puuttuu se ruuan ja lisukkeen suhde ja yhteenkuuluvuus, joka ruotsin ilmaisussa on, mutta emmeköhän kuitenkin selvinne yksinkertaisella ilmaisulla.

Huonosti suomen sijojen järjestelmään sopiva mutta laajalle levinnyt on "kattavuuden adessiivi", joka ilmaisee, mitä joukkoa lause koskee. Esimerkiksi lause "rahanpuute on tavallista opiskelijoilla" voidaan jäsentää niin, että siinä on osa "rahanpuute on tavallista" ja sitten kuin erillisenä lisukkeena "opiskelijoilla", joka ilmaisee, keitä esitetty lausuma koskee. Ilmaisutyypin voitaisiin ajatella syntyneen sentapaisista ilmaisuista kuin "Opiskelijoilla on rahanpuutetta", mutta todellinen syntytapa on varmaankin se, että on jäljitelty eräiden vieraiden kielten prepositioilmaisuja (ruotsin hos, saksan bei, englannin on tai at ym.); siihen, että juuri adessiivi on valittu niitä vastaamaan, on kyllä voinut vaikuttaa vanha minulla on -rakenne. Pulkkinen esittää seuraavat esimerkit siitä, miten tällaisia ilmaisuja voi parantaa:

Kuten esimerkeistä ilmenee, "kattavuuden adessiivin" korvaaminen merkitsee usein sanonnan täsmentymistä ja elävöitymistä.

"Kattavuuden adessiivi" on muodostunut yleiseksi lääketieteen ja luonnontieteen kielessä. Oireita ei yleensä enää ilmene koe-eläimissä eikä potilaissa vaan "eläimillä" tai "potilailla". Fimean (ent. Lääkelaitoksen) ohjeessa Käännöksistä ja kielenkäytöstä on vielä yritetty vastustaa tällaista ilmiötä, joskin paremmaksi vaihtoehdoksi esitetään sellaiset muodot kuin "potilaille", siis allatiivi:

Adessiivitautia on pyrittävä kitkemään ja suomen kielen sijamuotoja on käytettävä oikein. ”Tätä lääkettä käytetään potilailla, jotka sairastavat hypokondriaa” pitäisi kirjoittaa ”Tätä lääkettä käytetään potilaille, jotka sairastavat hypokondriaa”.

Allatiivi ei ole mainittavasti parempi vaihtoehto ja voi joskus jopa olla huonompikin kuin adessiivi. Voi nimittäin syntyä merkittävä vää­rän tulkinnan mahdollisuus, jos sanotaan esimerkiksi "lääkettä suositellaan vain yli 18-vuotiaille potilaille". Sehän tarkoittaisi suomen kielen vanhan järjestelmän mukaan sitä, että suositus esitetään vain yli 18-vuotiaille potilaille, mutta todennäköisesti suositus kuitenkin esitetään lääkäreille. Luonnollinen ja selvä ilmaus olisi esimerkiksi "lääkettä suositellaan vain yli 18-vuotiaiden potilaiden hoitoon".

Olemme lakanneet maksamasta markoissa. Saman tien voisimme luopua paikallissijan käytöstä tällaisissa yhteyksissä ja suorittaa maksut euroina, dollareina, ruplina tai muina valuuttoina.

Toiminnan jatkuminen entisessä laajuudessa ei ole kovin suuri kielirike, mutta sujuvampaa olisi sanoa "entisen laajuisena" tai "yhtä laajana kuin ennen".

Monia muitakin esimerkkejä voitaisiin esittää siitä, miten paikallissijan korvaaminen muulla ilmaisulla parantaa kieltä - sekä paremmin suomen mukaiseksi että ennen muuta is­ke­väm­mäk­si, havainnollisemmaksi, näppärämmäksi. Konttinen esittää aiheesta monia hyviä esi­merk­ke­jä, ja muistakin kielenoppaista löytyy vinkkejä. Tärkeintä on kuitenkin muistaa paikallis­sijo­jen käytön pääsääntö:

Jos paikallissijassa oleva sana ei luontevasti ole tulkittavissa verbin määritteeksi tai jos se ei edes hyvin väljästi ja käsitteellisesti tulkiten ilmaise jonkinlaista "paikkaa", on syytä kysyä, ollaanko taas orjallisesti matkimassa vierasta ilmaisua.

Kirjallisuutta

• Konttinen, Raija: Nykysuomen käyttöopas. Gaudeamus, 1978.
• Lindén, Eva: Omaa ja vierasta. Tietolipas 31. SKS, 1963. Erityisesti luku Paikallissija-attribuutista, joka on alkujaan julkaistu Virittäjä-lehdessä vuonna 1954.
• Pulkkinen, Paavo: Asiasuomen opas. Otava, 1965.
• Saarimaa, E. A.: Kielenopas. Kuudes, muuttamaton painos. WSOY, 1964.