Mansikat ovat herkullisia. Meheviä, makeita. Pjotr Aleksandrovitš oli juuri poiminut niitä kourallisen, kun saavuin Avdijivkan kaupungin laidalle Kirova-kadulle.
Pjotr Aleksandrovitš teki lähtöä sairaalaan. Sunnuntain vastaisena yönä kotitaloon iskeytyi kranaatti. Pjotr Aleksandrovitš selvisi vammoitta, vaimo ei. Klavdija Ivanovnan oikeaan pohkeeseen sinkoutui lasinsirpaleita, ilmeisesti rikkoutuneista ikkunoista.
Silti pariskunnalla kävi tuuri, jopa uskomaton tuuri. Kranaatinsirpaleita heihin ei osunut. He pääsivät ulos kotitalostaan, joka oli syttynyt palamaan.
Kranaattitulitus oli alkanut lauantaina alkuillasta, kun Pjotr Aleksandrovitš katsoi jääkiekkoa. MM-kisojen välierissä olivat vastakkain Suomi ja Venäjä. Suomi voitti 3–1.
Illan ja alkuyön tunteina Pjotr Aleksandrovitš laski kuulleensa 215 kranaattia. Yöllä kahdelta tuli sitten osuma Kirova-kadun numeroon 225, omaan kotiin.
Kasvimaalle tuli toinen osuma. Siinä, missä kasvoi valkosipulia, on nyt kraatteri, joka on ehkä puoli metriä syvä ja halkaisijaltaan noin metrin.
Avdijivka on surrealistinen kaupunki. Elämän ei pitäisi olla tällaista. Avdijivka on jäänyt Ukrainan sodan rintamalinjalle.
Minskin sopimuksen mukaan nyt on tulitauko, ja raskaat aseet on kielletty. Avdijivkan laidalla käydään joka päivä taisteluita, myös raskain asein.
Kranaatinheittimien laukaisuja, kranaattien räjähdyksiä ja konekiväärien tulitusta kuuluu jatkuvasti. Avdijivkassa taistelut ovat ilmeisesti tämän hetken kiivaimmat.
Kaupunki on Ukrainan armeijan hallussa. Muutaman kilometrin päässä etelässä ja kaakossa on miljoonakaupunki Donetsk, jota hallitsee Venäjän tukema niin sanottu Donetskin kansantasavalta.
En tiedä, mitä rintaman muissa osissa tapahtuu, mutta Avdijivkassa tilanne on ihan selvä. Siviilit ovat sodassa kohde. Summittaista kranaattitulitusta on joka päivä ja etenkin joka yö.
Ei tarvitse olla sotilasasiantuntija päätelläkseen, mikä on kranaattien tulosuunta. Kun kävelee Avdijivkan katuja, iskeymät ovat etelän- ja kaakonpuoleisissa julkisivuissa. Ulkoisesti kaupunki alkaa muistuttaa Sarajevoa. Onneksi tarkka-ampujat eivät sentään väijy siviilejä.
Minun nähdäkseni Avdijivkan tilanne on jopa sodan sumealla logiikalla ihan järjetön. Avdijivka on muutaman kymmenentuhannen asukkaan levollinen pikkukaupunki, käytännössä Donetskin esikaupunki. Olisi yhtä loogista, että Suomessa olisi Uudenmaan sota, ja Kerava päätyisi sattumanvaraisesti rintamalinjalle ja siellä pommitettaisiin siviilejä.
En tiedä, paljonko Avdijivkassa nyt asuu ihmisiä, ehka parikymmentä tuhatta. He yrittävät elää normaalia elämää. Niin ihmiset aina tekevät epänormaaleissa tilanteissa, he pitävät kynsin hampain kiinni arjesta.
Kaupungin pohjoislaidalla valtava koksitehdas on toiminnassa. Töissä käydään. Ruokakaupassa käydään. Iltakävelyllä käydään. Jalkapalloseura MetInvest Avdijivkan kymmenvuotiaat junnut treenaavat kolme kertaa viikossa.
Räjähdysten ja tulituksen ääniin ei kiinnitetä huomiota, paitsi tietysti silloin, kun kranaatit viheltävät kohti.
Oman tämänhetkisen työni saralla, Euroopassa vellovaa nationalismia ajatellen, Avdijivka on pohjakosketus. Kaupunki on surullinen kokemus. Jo sinne päästäkseen pitää kulkea seitsemän Ukrainan armeijan tiesulun läpi.
Pelkällä nationalismilla Ukrainan sota ei selity, ei venäläisellä eikä ukrainalaisella. Mukana on ideologioista riisuttua valtapeliä, ja ajattelen tässä ennen kaikkea Kremliä. Mutta nationalismi on näiden liekkien sytytysneste.
Ja ihmisiä kuolee ja haavoittuu. Avdijivkan sairaalan traumatologian ylilääkäri Andrei Minajev kertoi, että syyskuusta 2014 alkaen on hoidettu 300 haavoittunutta siviiliä. Kuolleita on ainakin kaksinumeroinen luku.
Sairaalan päärakennus on pois käytöstä, koska sen julkisivu on etelään. Rakennus sai osuman syyskuussa 2014. Yksi potilas kuoli ja sairaalan työntekijä haavoittui.
Klavdija Ivanovna odotti miestään sairaalan pihamaalla. Kohtaaminen Pjotr Aleksandrovitšin kanssa oli koskettava. Talo meni, mutta mikäs tässä, molemmat hengissä.
Taloa oli kylläkin hartaasti remontoitu monta vuotta. Klavdija Ivanovna oli käyttänyt paljon aikaa muun muassa ikkunoiden karmien maalaamiseen. Itku hänelle meinasi tulla, kun hän siitä kertoi.
Nationalismista Klavdija Ivanovna ei voisi sen vähempää piitata. ”Minä haluaisin vain kasvattaa sipuleitani”, hän sanoi.
Kirjoita kommentti