Trianonin rauha

Trianonin rauha
Entinen Itävalta-Unkari ja Pariisin rauhankonferenssissa vedetyt uudet rajat kartalla.
Allekirjoitettu	4. kesäkuuta 1920
Allekirjoituspaikka	Trianon-palatsi Versailles, Ranska
Osapuolet
Infobox OK

Trianonin rauha oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen ympärysvaltojen ja Unkarin välillä solmittu rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 4. kesäkuuta 1920. Unkari menetti rauhan nojalla kaksi kolmannesta entisestä pinta-alastaan ja uusien rajojen ulkopuolelle jäi 3 miljoonaa etnistä unkarilaista. Alueita saivat Itävalta-Unkarista itsenäistynyt Tšekkoslovakia, yhdistynyt eteläslaavien Jugoslavia ja Unkarin naapurimaat Romania ja Itävalta. Rauhansopimus rajoitti myös Unkarin armeijan kokoa ja velvoitti sen maksamaan myöhemmin määrättävän summan sotakorvauksia. Rauhan koettu vääryys määritteli Unkarin sisä- ja ulkopolitiikkaa vielä kauan sen solmimisen jälkeen.

Tausta

Ensimmäinen maailmansota ja kaksoismonarkia

Unkarilaisen rauhanneuvotteluihin osallistuneen lähetystön teettämä Unkarin etninen kartta perustuen tilanteeseen vuonna 1910

Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1916 Itävalta-Unkarissa valtaan noussut uusi hallitsija Kaarle I (Unkarin kuninkaana Kaarle IV) teki ensimmäiset tunnustelut ympärysvaltojen kanssa liittolaisensa Saksan selän takana. Ympärysvallat määrittelivät sodanpäämääränsä Itävalta-Unkaria koskien ensi kertaa tammikuussa 1917. Ympärysvallat vaativat kansallisuusperiaatteeseen vedoten kaksoismonarkian eri kansojen vapauttamista "vieraasta herruudesta". Vaatimus kuulosti uhkaavalta, mutta sitä saattoi tulkita monella tapaa. Tärkeintä ympärysvalloille oli löytää nopein reitti Itävalta-Unkarin irrottamiseksi sodasta. Julistus innosti kuitenkin maan vähemmistökansallisuuksia, joita oli innoittanut myös Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917. Venäjän väliaikainen hallitus vaati ympärysvalloista ensimmäisenä Itävalta-Unkarin pirstomista itsenäiseen Tšekkoslovakiaan ja eteläslaavien yhteiseen valtioon. Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin tammikuussa 1918 julkaistu 14 kohdan rauhanohjelma vaati samaan tapaan Balkanin ja Italian rajojen vetämistä uudelleen kansallisuusperiaatteen mukaisesti. Serbian tuli saada meriyhteys, mutta vähemmistökansalaisuuksien itsenäisyyteen ei viitattu. Sen sijaan vaadittiin niiden "autonomista kehitystä". Itävalta-Unkarissa syntyikin ajatus kaksoismonarkian muuttamisesta liittovaltioksi.

Venäjän bolševikkihallituksen kanssa tehdyn Brest-Litovskin rauhan jälkeen Itävalta-Unkarille jäi vain kaksi rintamaa Balkanilla ja Pohjois-Italiassa. Sotilaallinen tilanne oli kohentunut, mutta maalla oli vakavia taloudellisia ja sisäisiä ongelmia. Teollinen tuotanto ja maatalous ei enää kyennyt vastaamaan maan ja väestön tarpeisiin. Lokakuun vallankumous innoitti työväenliikkeen vallankumousaatetta. Huhtikuussa 1918 Roomassa järjestettiin kongressi, jossa Jugoslavian, Tšekkoslovakian ja Puolan kansalliskomiteat, sekä maanpaossa eläneet serbien ja romanialaisten edustajat vaativat täydellistä itsenäisyyttä. Lisäksi erillisrauhan mahdollisuudesta luopuneet ympärysvallat ilmoittivat kesäkuussa, että Puolan ja Tšekkoslovakian itsenäisyys kuului niiden sodanpäämääriin. 4. lokakuuta 1918 Itävalta-Unkari pyysi aselepoa ja rauhanneuvotteluiden aloittamista. Neuvottelut haluttiin aloittaa Wilsonin 14 kohdan ohjelman pohjalta, mutta Yhdysvallat ilmoittikin nyt, että kaksoismonarkian kansojen tuli itse päättää kohtalostaan. 28. lokakuuta tšekit julistautuivat itsenäiseksi ja kaksi päivää myöhemmin heihin liittyivät slovakit. Kroatian maapäivät päätti puolestaan eroavansa Unkarista. Unkarissa käynnistyi lokakuussa niin sanottu krysanteemivallankumous. Monarkian tunnukset asuistaan irti repineet vallankumoukselliset sotilaat miehittivät pääkaupungin avainkohdat. Kaksoismonarkian viimeiseksi merkittäväksi eleeksi jäi aselevon allekirjoittaminen Padovassa 3. marraskuuta. Kaarle IV luopui vallasta 11. marraskuuta ja 16. marraskuuta istuntoon kokoontunut kansallisneuvosto julisti Unkarin itsenäiseksi tasavallaksi.

Unkarin itsenäistyminen

Unkarin uudeksi pääministeriksi noussut Mihály Károlyi elätteli vielä toiveita yhtenäisestä Unkarista. Ajatus ei kuitenkaan kelvannut vähemmistökansalaisuuksille tai ympärysvalloille. Etenkin Ranska halusi uusista maista liittolaisia Saksan uuden nousun mahdollisuuden varalta. Itä-Euroopan vastaitsenäistyneiden valtioiden cordon sanitaire muodostaisi myös Neuvosto-Venäjän eristävän turvallisuusvyöhykkeen. Kenraali Louis Franchet d’Espèrey ilmoittikin unkarilaisille neuvottelijoille Belgradissa ”Unkarilaiset olivat taistelleet saksalaisten rinnalla, ja yhdessä he saavat siitä maksaa”. Károlyin hallitus oli voimaton, kun serbien joukot miehittivät Bácskan ja Baanaatin. Romanialaiset marssivat puolestaan Transilvaniaan ja liittivät sen maahansa yksipuolisesti tammikuussa 1919. Tšekkijoukot olivat puolestaan edenneet Slovakiaan ja hieman myöhemmin myös Karpato-Ukrainaan. Ympärysvaltojen 22. joulukuuta Tšekkoslovakian ja Unkarin välille piirtämästä demarkaatiolinjasta muodostui maiden sittempi raja. Károlyin hallitus kaatui maaliskuussa 1919. Pariisin rauhankonferenssissa kokoontuneet suurvallat halusivat muodostaa Romanian selustan takaavan puolueettoman vyöhykkeen Unkarin ja Romanian rajalle valmisteluna suunniteltua Neuvosto-Venäjän vastaista interventiota varten. 20. maaliskuuta ympärysvaltojen ranskalainen valtuutettu Budapestissä vaati Unkarin joukkoja vetäytymään Romanian vastaiselta rajalta. Tähän ei suostuttu vaan hallitus erosi. 21. maaliskuuta Károlyi luovutti hallitustehtävät sosiaalidemokraattien ja kommunistien muodostamalle hallitusneuvostolle, joka julisti Unkarin neuvostotasavallaksi.

Unkarin tapahtumat herättivät suurta hämmennystä Pariisissa. Vallankumouksen pelättiin nyt leviävän Unkarista Itävaltaan ja Saksaan. Woodrow Wilson ja Britannian David Lloyd George arvostelivat Ranskaa unkarilaisten ajamisesta epätoivoon liiallisilla vaatimuksilla. Tšekit ja romanialaiset päättivät vastata Unkarin tapahtumiin lähettämällä maahan joukkojaan. Samalla ne saattoivat pönkittää aluevaatimuksiaan. Romanialaiset joukot ylittivät rajan 16. helmikuuta, Unkarin neuvostohallitus erosi 1. elokuuta ja romanialaiset joukot valtasivat Budapestin. Kaaoksen jälkeen uudeksi voimatekijäksi Unkarissa nousi Miklós Horthyn kansallinen armeija, joka marssi Budapestiin romanialaisten joukkojen vetäydyttyä 16. marraskuuta 1919. Kristillissosiaalisen puolueen Károly Huszárin onnistui muodostaa demokraattinen hallitus, jonka kanssa ympärysvallat saattoivat tehdä lopullisen rauhansopimuksen. Huszárin hallitus järjesti myös uudet vaalit, joiden voittajiksi kohosivat kuningaskuntaa kannattaneet puolueet. Ympärysvallat ja Unkarin naapurivaltiot vastustivat kuningaskunnan palautusta, jolloin kompromissiratkaisuna kuningaskunta ei saanut kuningasta, vaan Miklós Horthystä tehtiin 1400-luvun tapaan valtionhoitaja.

Rauhansopimus

Unkarilainen lähetystö poistuu allekirjoitustilaisuudesta Versaillesissa 4. kesäkuuta 1920.

Suurvallat ja niiden pienet liittolaiset kokoontuivat tammikuussa 1919 rauhankonferenssiin Pariisissa. Konferenssin eniten huomiota saaneet kohdat olivat rauhansopimus Saksan kanssa ja Kansainliiton peruskirja. Unkarista olivat kiinnostuneet vain Ranska ja Unkarin naapurimaat. Unkarin rauhanehtoja valmisteli kaksi komissiota, joista toinen käsitteli Tšekkoslovakian ja toinen Romanian ja Jugoslavian vaatimuksia. Ranska tuki maiden pyrkimyksiä, mutta kaikkia vaatimuksiaan ne eivät saaneet kuitenkaan läpi. Hylättyihin ehdotuksiin kuuluivat esimerkiksi niin sanottu Burgenlandin käytävä Tšekkoslovakian ja Jugoslavian välille, Pécsin kivihiilikentän liittäminen Jugoslaviaan ja Romanian vaatimukset rajan vetämisestä Tiszalle. Komissioiden ehdotukset olivat valmiita ennen Károlyin hallituksen eroa ja ne hyväksyttiin rauhankonferenssin korkeimmassa neuvostossa toukokuussa. Neuvostohallituksen muodostaminen ja romanialaisten Budapestin miehitys lykkäsivät kuitenkin rauhanehdotuksen tarjoamista unkarilaisille.

Unkari sai kutsun rauhankonferenssiin Huszárin hallituksen muodostamisen jälkeen. Unkarilaiset lähettivät konferenssiin valtuuskunnan, jonka puheenjohtajana toimi kreivi Albert Apponyi. Unkarilaiset saivat rauhansopimuksen luonnoksen Neuillyssä lähellä Pariisia 16. tammikuuta 1920. Apponyi pyrki turhaan esittämään ehtoja vastaan taloudellisia, historiallisia ja oikeudellisia näkökohtia. Unkarilaiset yrittivät turhaan myös kiistää Unkarin syyllisyyden sotaan. Lopulta 4. kesäkuuta 1920 unkarilaiset allekirjoittivat rauhansopimuksen Trianon-palatsissa Versaillesissa. Poliittisen vastuun sopimuksesta Unkarissa otti Pál Telekin hallitus.

Trianonin rauhan nojalla Unkari kutistui pinta-alaltaan kolmasosaan entisestä. Entisistä 18 miljoonasta asukkaasta uusien rajojen sisälle jäi vain 8 miljoonaa. Rajojen ulkopuolelle jäi 3 miljoonaa etnistä unkarilaista. Heistä noin miljoona jäi Tšekkoslovakian puolelle, puolitoista miljoonaa Romaniaan ja puoli miljoonaa Jugoslaviaan. Ennen hallitsemistaan alueista Unkari menetti Slovakian, Rutenian, Transsilvanian, Baanaatin ja Kroatian. Lisäksi Burgenland oli liitetty Itävaltaan ja Italia oli vallannut ennen Unkarille kuuluneen Fiumen satamakaupungin. Alueiden siirrot tehtiin pääsääntöisesti ilman kansanäänestyksiä, joita järjestettiin vain kahden pienen alueen kohtalosta. Aluemenetysten lisäksi rauhansopimus kielsi asevelvollisuuden Unkarissa ja rajasi armeijan enimmäisvahvuuden 35 000 mieheen. Unkari määrättiin myös maksamaan sotakorvaukset, joiden suuruus määriteltäisiin myöhemmin.

Trianonin rauha oli valtava isku unkarilaisille. Rauhan allekirjoittamista seurasi kolmipäiväinen maansuru ja lipputankoihin nostettiin mustia lippuja. Unkarilaisten asenne tiivistyi iskulauseeseen Nem, nem, soha eli ”ei, ei koskaan”. Unkarin tulevassa ulkopolitiikassa Trianonin rauhan koettujen vääryyksien korjaaminen muodosti avainasian. Sisäpolitiikassa rauhaan vetoaminen tarjosi syyn kiinnittää huomio muista ongelmista muualle.

Vuosina 1938–1941, toisen maailmansodan edellä ja sen alkuvaiheissa, Unkari onnistuikin valtaamaan takaisin osan Trianonin rauhassa menettämistään alueista (osan Etelä-Slovakiaa, Karpatorutenian, Pohjois-Transilvanian ja eräät Jugoslavialle menettämänsä alueet), mutta menetti ne kaikki uudestaan vuonna 1947 aseleposopimuksessa ja vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksessa.

Lähteet

• Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen: Unkari - Maa, kansa, historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Trianonin rauha Wikimedia Commonsissa

• Lemmikki Talas : "Uskon Unkarin ylösnousemukseen", Suomen Kuvalehti, 26.11.1938, nro 47, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot