Tanssi

Breakdancea.

Tanssi on taide- ja urheilumuoto, jossa ihminen liikuttaa vartaloaan, yleensä rytmikkäästi musiikin mukaan, tuottaakseen esteettisiä elämyksiä, huvitellakseen, sosiaalisena toimintana tai ilmaistakseen tanssillaan jotain. Tanssia voi nähdä myös uskonnollisissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa. Toisaalta eräät uskonnolliset ryhmät suhtautuvat tanssiin torjuvasti ja pitävät sitä syntinä.

Tanssi voi olla joko ennakolta määrättyjen askelkuvioiden noudattamista taikka vapaata liikkumista, usein musiikin tahtiin. Askelkuviot liittyvät usein perinteisiin tansseihin kuten valssi, foxtrot ja poloneesi. Tanssi voi olla myös taiteellinen esitys, jolloin sillä on usein ennalta määrätty koreografia. Tanssiesitys voi myös perustua joko osin tai kokonaan improvisaatioon. Tanssin elementtejä käytetään myös poikkitaiteellisesti muun muassa teatterin, sirkustaiteen kuin erilaisten performanssienkin yhteydessä. Tanssia voidaan harrastaa pareittain, yksin, tai ryhmässä.

Tanssin määritelmään vaikuttavat sosiaaliset, kulttuuriset, esteettiset ja moraaliset määritelmät ja rajat. Tanssina voidaan pitää niin kuviokelluntaa kuin kamppailulajien harrastajien kata-liikesarjoja. Amerikkalainen antropologi Judith Lynne Hanna määrittelee tanssin olevan "ihmisen käyttäytymistä, joka tanssijan näkökulmasta koostuu merkityksellisistä, harkitusti rytmitetyistä ja kulttuurin muokkaamista sanattomien ruumiinliikkeiden jaksoista, jotka poikkeavat tavallisista liiketoiminnoista siinä, että liikkumiseen on sisäinen ja esteettinen tarve".

Eläimillä tanssi voi olla osa pariutumisrituaalia, mehiläiset ovat tunnettuja tanssistaan, jolla kertovat muille pesän mehiläisille mistä löytyy mettä. Kurkien soidintanssi on erityisen komeaa katsottavaa. Tanssiksi voidaan myös kutsua esimerkiksi tuulen aikaansaamaa liikettä puiden lehdissä ja muissa kasveissa. Tällöin liikkeestä käytetään ilmaisua kuvaannollisesti. Tiettyjä musiikkityylejä kutsutaan erityisesti tanssimusiikiksi.

Tanssitaide

Moderni tanssi alkoi kehittyä 1900-luvun alkupuoliskolla.

Taidetanssiin kuuluvat esittävän tanssin (näyttämötanssin) eri muodot. Niitä ovat muun muassa baletti, jazztanssi, moderni tanssi, nykytanssi ja tanssiteatteri. Myös kansantanssin, flamencon ja stepin piirissä tehdään nykyään tanssitaiteeksi luettavia teoksia. Länsimaissa ensimmäisenä tanssitaiteen muotona voidaan pitää balettia, jonka piirissä tanssiin tulivat ensimmäistä kertaa taiteelliset tavoitteet, tanssin siirtäminen näyttämölle ja tanssiin erikoistuneet esittäjät. Myös monia esimerkiksi aasialaisen kulttuurin perinteisiä teatterimuotoja voidaan hyvin katsoa tanssitaiteeksi, koska ne suurelta osin perustuvat liikeilmaisuun. Tanssi taidemuotona on siitä erikoinen, että tanssin luoja on samalla itse taideteos ja taiteen välineenä on hänen oma kehonsa ja kaikki sen liikkeet. Kinesteettisen aistin kautta ne vaikuttavat katsojan lihaksiin. Kun tanssi on ohi se on myös lopullisesti kadonnut, eikä siihen ole enää mahdollista palata. (Tämä hetkellisyys on osaltaan vaikuttanut siihen, että tanssia tutkittu sen pitkästä historiasta huolimatta suhteellisen vähän.)

Tanssitaide pyrkii jatkuvasti uudistumaan ja löytämään tuoreita ilmaisutapoja. Sen eri lajit ottavat vaikutteita toisiltaan ja myös taiteidenvälisyys luo sille uusia ilmenemismuotoja, jotka eivät mahdu vanhoihin määritelmiin. Nykytaiteelle tyypilliseen tapaan se pyrkii rikkomaan sille asetettuja rajoja, joten määritelmät vanhenevat nopeasti. Toisaalta joillakin sen muodoilla on vuosisatojen perinteet, joiden puitteissa uudistuminen on maltillista ja tiukastikin vanhoihin esteettisiin ihanteisiin pohjautuvaa.

Länsimaisen esittävän tanssin varhainen historia

Tarkkaa tietoa siitä, milloin ihmiset alkoivat tanssia, ei ole, mutta on hyvä syy olettaa sen alkaneen jo esihistorian hämärissä. Lähes kaikkien säilyneiden heimokulttuurien piirissä esiintyy tansseja, joissa on järjestyneitä kuviota, rytmillisiä jaksotuksia, erityinen esiintymispaikka ja ne on suunniteltu tekemään tietty vaikutus katsojiin. Yleisönä saattavat olla vain jumalat, joilta tanssija pyytää sadetta, ja näyttämönä ruohoaukio, mutta näistä rituaaleista on esittävä tanssi saanut alkunsa.

Antiikin Kreikan teattereissa esitettiin dityrambeja, laulu- ja tanssiesityksiä, keväisissä Dionysos-juhlissa. Niissä aikaisempaa improvisaatiota alettiin korvata varta vasten suunnitelluilla lauluilla ja tansseilla, jolloin rituaalille muodostui tarkempi rakenne. Vuonna 585 eaa. järjestetty dityrambikilpailu innosti ryhmiä kehittämään esityksiään. Harjoittajana toimi choregus (koreografin kantasana) ja ne esitettiin ulkoilmateatterin ympyränmuotoisella tanssille tarkoitetulla orchestralla. Samaan aikaan Dionysos-juhlissa kehittyi puhutun draaman muoto, jossa laulaja-tanssijat muodostivat tapahtumiin reagoivan ja niitä kommentoivan kuoron. Heidän tyyliteltyjä symbolisia eleitään kutsuttiin nimellä cheironomia. Dionysos-juhlien esiintyjät olivat amatöörejä, mutta Kreikassa oli myös ammattitanssijoita, orjia, jotka viihdyttivät illallisväkeä temppuilemalla. Jonglöörauksen ja akrobatian lisäksi he esittivät myös lyhyitä jumaltaruihin pohjautuvia miimiesityksiä. Näiden tanssijoiden esityksissä yhdistyivät siis dityrambien kehittyneet taidot ja kuorojen draamallisuus.

Ammattimainen tanssi kehittyi edelleen antiikin Roomassa, jonka pantomiimiviihteen aloittivat 22 jaa. kaksi taiteilijaa: Pylades ja Batyllus. He ansioituivat esittämällä kokonaisia tragedioita ja myyttejä sooloteoksina, joissa he näyttelivät tarinaan kuuluvat roolit käyttäen apunaan sopivaa musiikkia ja vaihtelevia pukuja ja naamioita. Sanattomalla miimillä toteutettuja roolitulkintoja elävöittivät taidokkaat pyörähdykset, taivutukset ja loikat. Fyysisten taitojen esittely ei kuitenkaan noussut pääasiaksi, vaan esiintymistaidoissa tärkeänä pidettiin kaikkien eleiden ja liikkeiden ilmaisullista merkityksellisyyttä. Niinpä jo tuolloin olivat nähtävissä kaikki näyttämötanssin elementit: liikkeissään taitava esiintyjä, esitettävä rooli, näyttämö, musiikki, puvustus ja lavastus sekä yleisö. Näiden osa-alueiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä käyty keskustelu onkin leimannut seuraavien vuosisatojen tanssin historiaa.

Erityispiirteenä tanssin kehittymisessä on ollut tanssijan taituruuden kehittämispyrkimys. Näyttelijöiden fyysinen potentiaali on pysynyt käytännössä muuttumattomana, mutta tanssijat ovat pyrkineet laajentamaan kapasiteettiaan tavoittelemalla yhä nopeampia, korkeammalle nousevia ja monimutkaisempia liikkeitä. Tämä pyrkimys on vaatinut tehokkaampaa ja pitkäjännitteisempää, lopulta myös tieteellisempää, harjoittelua, jonka ansiosta käytettävissä oleva liikesanasto on jatkuvasti laajentunut.

Rooman imperiumissa suosittu pantomiimiteatteri joutui kristillisen ajan kirkkoisien epäsuosioon. He opettivat seurakuntalaisilleen, että koska paholainen järjesti helvetissä näyttämöhuveja, ne tuli maan päällä kieltää. Vaikka tämä oppi vähensikin ammattiesiintymistä, tavallinen kansa jatkoi tanssimista. Kirkon vaikutuksesta vanhojen rituaalien maaginen merkitys väheni ja niistä tuli sosiaalista ajanvietettä. Samaan aikaan alkoi kehittyä kristillispohjaisia spektaakkeleja, joissa raamatullisia tapahtumia kerrottiin sanattomien näytelmien muodossa.

Renessanssin myötä herännyt kiinnostus antiikin mytologiaan innoitti yhdistämään maalliset huvitukset ja uskonnolliset kulkueet trionfeissa. Lorenzo di Medici järjesti tällaisia juhlakulkueita, jotka käsittelivät myyttisiä aiheita. Niissä naamioihin pukeutuneet esiintyjät lausuivat runoja, lauloivat ja tanssivat ja lopuksi kaikki esiintyjät yhtyvät kulkueen päätteeksi suureen yhteistanssiin. Italialaiset herttuakunnat kilpailivat hovijuhliensa mahtavuudella ja järjestivät samantyyppisiä esityksiä illallisväelle. Jokaisen uuden ruokalajin esitteli sopivan jumalhahmon pieni esitys: Neptunus merenneitoineen kalaruoan, Atalanta villisian ja hedelmät Pomona. Näistä esityksistä periytyy ranskalainen sana entrée, sisääntulo, joka yhä on käytössä nykypäivän menuissa.

1500-luvulla ensimmäisen kerran tanssiin viitataan sanalla balletti, jolloin sillä tarkoitettiin yksinkertaisesti kuvioitua tanssia, jossa esiintyjille oli suunniteltu jaksoittain vaihtuvia muodostelmia. Ensimmäiset ballettiit olivat siis puolittain näyttämöllistettyä oman aikansa seuratanssia, jotka oli löyhästi liitetty yhteiseen mytologiseen aiheeseen. Tällaisista hoviväen tanssihuveista sai alkunsa baletti sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Sen myöhempää kehitystä on kuvattu artikkelin baletti yhteydessä. Nykytanssin historiasta ja sen eri muodoista sekä tanssiteatterista on myös omat artikkelinsa.

Seuratanssi

Tanssintutkija Raili Laineen mukaan seuratanssi tarkoittaa modernin (teollistuneen) yhteiskunnan julkista paritanssitilannetta, jossa ennestään tuntemattomat ihmiset voivat tanssia toistensa kanssa. Esimerkkeinä seuratansseista voi pitää lava- ja ravintolatansseja, salsailtoja, argentiinalaisen tangon tanssiaisia ja muita tilanteita, jotka ovat yleisölle avoimia paritanssitapahtumia.

Seuratanssi on suora käännös saksan kielen Gesellschaftstanz-sanasta. Sanaa seuratanssi on käytetty ensimmäisen kerran vuonna 1921 Elo Kuosmasen tanssikoulun kurssi-ilmoituksessa.

Maalaistanssin varhaisvaiheet Suomessa

Suomalainen kansantanssiperinne on rikas ja aidosti kansanomainen.

Rahvaan keskuudessa tanssikulttuuri pääsi alkuun ensimmäisenä Etelä-Pohjanmaalla. Esikuvat saatiin ilmeisesti Ruotsista, sillä maakunnan rannikkokaupungeissa oli tanssitupia jo 1600-luvun puolivälissä tai vähän sitä ennen. Närpiössä lienee tanssittu 1660-luvulla, ja vuodelta 1670 on säilynyt erään pappismiehen valitus tanssihuoneista ja muusta pitäjässä vallitsevasta säädyttömyydestä. Kuitenkin 1600- ja 1700-luvun vaihde oli tanssin suhteen vielä siirtymävaihetta, sillä kun viuluista oli puutetta, jouduttiin turvautumaan lauluääneen tai huilumusiikkiin.

Eri tiedoista voidaan päätellä, että Ruotsissa jopa talonpojat hallitsivat 1600-luvun lopulla kolmelta suunnalta tullutta tanssiperinnettä: puolalaisperäisiä tansseja, ranskalaisalkuista menuettia ja englantilaista kontratanssia. Näitä on ruotsalaisen esimerkin mukaan saatettu tanssia myös Etelä-Pohjanmaalla. Silti vahvinta perinnettä edustivat puolalaiset polskat, poloneesit ja proportiot. Kun tanssiminen yleistyi isonvihan jälkeen, tanssin kuviot muotoutuivat sellaisiksi, että menuetti jäi rannikkoväen tanssiksi, ja polskasta tuli suomenkielisen väestön tanssi. Polska vakiinnuttikin asemansa miltei kahdeksi vuosisadaksi.

Tanssin yleistyttyä Etelä-Pohjanmaan viranomaiset ja varsinkin papisto koettivat estää tai hillitä nuorten tanssihaluja, koska niihin väitettiin liittyvän erilaisia häiriöitä ja ilkivaltaa. Erityisesti vastustettiin tansseja sunnuntai- ja juhlapäivinä, koska silloin rikottiin sapattimääräyksiä. Uskonnollisissa piireissä tanssimista pidettiin syntinä ja sitä vastustettiin sen takia. Joka tapauksessa tanssi merkitsi yhdessä yöjuoksun ja nuorison sakkiutumisen kanssa tietynlaista nuorison heräämistä omaksi ryhmäkseen sekä samalla huvittelukulttuurin alkua.

Etelä-Pohjanmaalta tanssiongelmat siirtyivät 1700-luvun jälkipuoliskolla pienellä viiveellä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, Satakuntaan, läntiseen osaan Hämettä sekä Varsinais-Suomeen, joissa kirkkokurin keinoin koetettiin rajoittaa nuorten tansseja. Eteläisissä maakunnissa nuoriso kokoontui tanssin ohella myös leikkimään kyläkeinuille. Itä-Suomeen tanssiharrastukset levisivät vasta 1800-luvulla.

Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä tanssin rajoittamistoimet liitettiin 1700-luvun lopulta alkaen pitäjänsopimuksiin ja kyläjärjestyksiin sekä samalla osaksi pitäjäkuria, jolloin tanssisääntöjen rikkomisesta joutui käräjille. Luvaton tanssi näin kriminalisoitiin. Niinpä vuosina 1840–1889 rangaistiin Etelä-Pohjanmaan kihlakunnanoikeuksissa lähes 400 henkeä luvattomasta tanssimisesta tai tanssin järjestämisestä. Sakkoja saivat paitsi tanssijat myös ne isännät, jotka olivat sallineet talossaan tanssit.

Paikallisia eroja eri pitäjien säännöissä silti oli: Ilmajoella sakotettiin vain tansseja sallineita isäntiä ja pelimanneja, Lapualla tanssitilojen luovuttajia sekä tanssijoita. Lapuan laki rajoitti tanssinpitoa seuraavasti: ”Sunnuntai- ja Juhla- ja Lukukinkeripäiwinä ei saada pitää häitä, naittajaisia, hyppy kokouksia eli muita ryhisewiä ajankuluja Neljän Ruplan kahdeksankymmenen kopeikan sakon haastolla hopiasa sille, joka sellaisiin laitoksiin kiellettyinä aikoina antaa huoneensa; mutta joka mainituisa laitoksisa oleskelee sakotettakoon yksi Rupla hopiasa. (Hallitussääntö 11. §.)

Tanssin parisataavuotinen kujanjuoksu päättyi 1880-luvun lopussa, jolloin uuden rikoslain myötä käräjien tanssisakot jäivät pois käytännöstä. Nyt myös nuorisoseuraliikkeen piirissä tanssi sallittiin aikaisempaa vapaammin, mikä luultavasti lisäsi liikkeen kannatusta.

Erilaisia tanssimuotoja

Argentiinalaista tangoa

baletti karakteritanssi neoklassinen baletti nykybaletti intialainen tanssi itämainen tanssi (vatsatanssi, napatanssi) latinalaistanssi samba Cha-cha Rumba Paso doble Jive tango salsa mambo reggaeton merengue lambada cumbia bachata paso doble son Limbo pilon flamenco klubitanssit Melbourne Shuffle Parapara

tanssiurheilu kilpatanssi lastentanssi lavatanssi historiallinen tanssi Moderni tanssi nykytanssi ausdruckstanz buto bodyjam kontakti-improvisaatio moderni tanssi plastinen tanssi vapaa tanssi discotanssi Hiphop break dance Twerkkaus showtanssi street steppi jenkka polkka Lambeth Walk striptease teknotanssi tikkuristi pyörätuolitanssi cheertanssi

kansantanssi irlantilainen tanssi suomalainen kansantanssi Cicapo rock'n'swing-tanssit Lindy Hop Boogie Woogie St. Louis Shag Balboa East Coast Swing West Coast Swing Jive Bugg Jitterbug Fusku Rock'n'roll Disco-Swing Hip Hop Lindy Swingpolkka countrytanssi (rivitanssi) jazztanssi jazzbaletti Muotitanssit tiputanssi ketsuppitanssi (n. 2003) macarenatanssi (n. 1996) flossitanssi (n. 2014) Twist (n. 1960) rockkeikoilla Moshaus Pogoaminen

Tanssi videopeleissä

Tanssipelaamista Pump It Up: Exceed 2 -kolikkopelillä Espanjassa.

Tanssi on muun muassa inspiroinut videopelikehittäjiä. Tanssipelit, kuten Dance Dance Revolution ja In the Groove, muistuttavat pelitavaltaan tanssimista, joskin pelaamista harvemmin pidetään varsinaisena tanssimisena.

Tanssipeleissä on normaalisti vain askelsarjoja.

Katso myös

• Tanssitaide Suomessa

Kirjallisuutta

• Saarikoski, Helena (toim.): Tanssi tanssi: Kulttuureja, tulkintoja. (Tietolipas 186) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-459-2
• Saarikoski, Helena: Silloin tanssittiin tangoa: Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta. Kulttuuriosuuskunta Partuuna – Kulturandelslag Bardun, 2014. ISBN 978-952-67777-5-7
• Georg Schwarz, Kulturexperimente im Altertum, Berlin 2010.

Aiheesta muualla

• Tanssin tiedotuskeskus - Finnish Dance Information Centre
• Finnish Dance Organization
• Rossi, Leena: Lavatanssikertomuksia ja refleksiivistä etnografiaa. Kirja-arvostelu teoksesta Saarikoski, Helena: Silloin tanssittiin tangoa: Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta. Kulttuuriosuuskunta Partuuna, 2014. (Agricolan kirja-arvostelut, 15.6.2015)
• Varto, Juha: Kohti tanssin filosofista tarkastelua. niin & näin 4/1995, 38–42.
• Itkonen, Matti: Tanssin filosofiaa. Keskustelu Jaana Parviaisen kanssa. niin & näin 1/1999, 48–50.