Tämä on lupaava artikkeli.

Black metalin ensimmäinen aalto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli on artikkelin black metal tytärartikkeli.
Black metalin ensimmäinen aalto
Alkuperä heavy metal
speed metal
hardcore punk
Alkuperämaa Eurooppa
Kehittymisen
ajankohta		 1980-luvun alku
Tyypillisiä
soittimia		 sähkökitara
sähköbasso
rummut
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia		 black metalin toinen aalto

Black metalin ensimmäinen aalto on nimitys 1980-luvulla aloittaneille äärimetalliyhtyeille, jotka soittivat perinteistä heavy metalia raskaampaa musiikkia ja käsittelivät sanoituksissaan rienaavia ja saatanallisia aiheita. Merkittävimpinä ensimmäisen aallon yhtyeinä pidetään englantilaista Venomia, ruotsalaista Bathoryä, tanskalaista Mercyful Fatea ja sveitsiläistä Celtic Frostia.[1] Black metalin lisäksi näillä yhtyeillä oli pysyvä vaikutus thrash ja death metaliin. Black metalin toista aaltoa niiden musiikki ei juurikaan muistuta.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kissin näyttävä lavaesiintyminen innoitti myöhempää black metal -estetiikkaa.

Yksittäisiä viittauksia Saatanaan ja okkultismiin esiintyy jo huomattavasti black metalia varhaisemmassa musiikissa. Esimerkiksi Richard Wagnerin Jumalten tuhossa on nähty black metalia muistuttavia teemoja.[2] Bluesmuusikko Robert Johnsonin puolestaan kerrotaan myyneen sielunsa paholaiselle.[2][3] Wagnerin ja Johnsonin kaltaisten säveltäjien vaikutus black metalin syntyyn oli kuitenkin vähäinen.[2]

Heavy metal syntyi 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Suurin merkitys oli Black Sabbathilla, joka esitti synkkää ja painostavaa, bluesvaikutteista raskasta rockia.[4] Yhtyeen sanoitukset käsittelivät goottilaisen kauhuromantiikan innoittamia aiheita, ja sanoituksissa käsiteltiin esimerkiksi paholaista ja mustia messuja.[5] Myös Led Zeppelin käsitteli sanoituksissaan mytologiaa ja fantasiaa, ja yhtyeen jäsenet olivat kiinnostuneita okkultismista.[6] Okkultismi oli 1960–1970-lukujen taitteen rock-muusikkojen parissa muutenkin suosittua, ja aihetta käsittelivät sanoituksissaan esimerkiksi Black Widow ja Coven.[7]

Musiikillisesti äärimetallin tärkeimmät esikuvat olivat Black Sabbath, Judas Priest ja Motörhead. Judas Priestin tulkitsemana heavy metal kehittyi yhä nopeatempoisemmaksi ja hyökkäävämmäksi blues-vaikutteiden jäädessä vähitellen pois. Yhtye oli vaikutusvaltainen myös ulkomusiikillisesti. Sen jäsenten käyttämät nahkavaatteet, niitit ja ketjut ovat edelleen monien black metal -muusikoiden suosiossa.[8] Motörheadin musiikki oli rock & roll- ja punk-vaikutteista, nopeatempoista ja tyyliltään karkeaa mutta voimakasta. Näin Motörhead viitoitti tien entistä hyökkäävämmille metalliyhtyeille.[9]

Black metal -yhtyeiden suosimat kasvomaalaukset olivat yleisiä 1970-luvun kauhurockissa. Tärkein edelläkävijä oli englantilainen Arthur Brown, joka käytti corpse paint -tyyppistä meikkiä jo vuoden 1968 tienoilla. 1970-luvulla kasvomaalauksia käyttivät esimerkiksi Alice Cooper, Misfits, The Damned ja Kiss.[10] Kissin näyttävä lavashow oli black metal -yhtyeille erityisen tärkeä esikuva. Monelle pohjoismaiselle muusikolle Kiss oli aggressiivisen mainonnan ansiosta ensikosketus metallimusiikkiin.[11]

Metallimusiikin lisäksi varhaiset black metal -yhtyeet ottivat vaikutteita punk rockista, joka vuodesta 1976 alkaen nousi Britanniassa suureen suosioon. Punk oli raskainta ja aggressiivisinta rockia, jota siihen mennessä oli tehty. Hardcore ja crust punk olivat tärkeitä esikuvia varhaisille thrash- ja death metal -yhtyeille.[11]

Ensimmäiset äärimetalliyhtyeet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mercyful Fate vuonna 2022.

Black metalin tärkeimmät ainekset löytyivät jo 1970-luvun yhtyeiltä, mutta vasta 1980-luvulla ne yhdistyivät suuntaukseksi, jota jälkeenpäin on alettu nimittää ”black metalin ensimmäiseksi aalloksi”. Ensimmäisen aallon yhtyeitä oli vähän, mutta niitä yhdisti perinteistä metallia raaempi musiikkityyli ja pelottava kuvasto. Black metalin ohella näillä yhtyeillä oli pysyvä vaikutus thrash ja death metaliin.[11]

Newcastlessa vuonna 1979 perustettu Venom oli ensimmäinen avoimen ”saatanallinen” yhtye, joka saavutti merkittävää suosiota.[12] Se oli siihenastisista rockyhtyeistä raskain ja šokeeraavin.[13] Meluisa äänimaailma, sahaavat kitarat, rytisevä basso, epäselvät rummut ja örisevä laulu olivat ennenkuulumaton yhdistelmä.[14] Jäsenet käyttivät okkultismista ammentavia taiteilijanimiä: Cronos, Mantas ja Abaddon.[15] Sanoituksissaan yhtye julisti olevansa liitossa Saatanan kanssa, ja esikoisalbumin kansikuva muistutti Saatanan kirkon tunnusta.[12] Venom oli myös ensimmäinen yhtye, joka kuvaili musiikkiaan sanaparilla ”black metal”, ja vuonna 1982 yhtye jopa julkaisi Black Metal -nimisen albumin.[2] Yhtyeen jäsenet olivat kiinnostuneita satanismista, okkultismista ja uuspakanuudesta. Saatananpalvojaimago ei kuitenkaan ollut vakava yritys käsitellä hengellisiä teemoja,[16] vaan tavoitteena oli erottautua valtavirran metallimusiikista,[2] joka jäsenten mielestä oli kadottanut kapinallisuutensa.[17] Aikalaishaastattelussa jäsenet perustelivat päätöstään: ”Musiikkimme on voimametallia, myrkkymetallia, mustaa metallia mutta ei hevimetallia, sillä se on pikkutyttöjä varten. – – Saatana edustaa voimaa ja Venom edustaa voimaa, ja siksi me laulamme Saatanasta”.[18]

Venomin tavoin[19] Mercyful Fate yhdisteli heavy metal- ja punk-vaikutteita näyttävään lavaesiintymiseen.[20] Konserteissa yhtye heitteli yleisön päälle sian verta ja sisäelimiä ja räjäytteli kotitekoisia pommeja.[21] Laulaja King Diamond käytti 1970-luvun shock rock -muusikkojen innoittamaa mustavalkoista kasvomaalausta, ja niin sanotusta corpse paintista tuli sittemmin yleinen black metal -muusikkojen keskuudessa. Mikrofonitelineenä King Diamond käytti aitoja ihmisen reisiluita.[10] King Diamond oli todennäköisesti ensimmäinen metallimuusikko, joka kuului Saatanan kirkkoon, ja hän tunsi henkilökohtaisesti kirkon perustajan Anton LaVeyn. Vaikka Mercyful Faten sanoitukset käsittelivät okkultismia, King Diamond piti vakaumuksensa ja taiteensa erillään. Saatana esiintyy hänen sanoituksissaan perinteisen kristinuskon mukaisessa roolissa, pelottavana kauhutarinan hahmona.[22] Musiikillisesti Mercyful Fate ei juurikaan muistuta nykyaikaista black metalia.[21]

Sveitsissä 1982 perustettu Hellhammer sai kimmokkeen Venomin singlestä ”In League with Satan”, jota yhtyeen taiteellinen johtaja Thomas Gabriel Fischer innostui kuuntelemaan väärällä kierrosnopeudella, jolloin se kuulosti hitaammalta ja raskaammalta. Synkkään tyyliin vaikutti myös Fischerin onneton lapsuus.[23] Muista 1980-luvun alun black metal -muusikoista poiketen Fischer teki hyvin henkilökohtaista musiikkia, joka heijasteli hänen traumaattista lapsuuttaan ja nihilististä maailmankuvaansa.[24] Yhtye julkaisi joukon demonauhoja ja EP:n, jotka saivat musiikkilehdistössä murska-arvioita, minkä seurauksena Fischer tovereineen lopetti Hellhammerin toiminnan 1984 ja perusti tilalle uuden yhtyeen, Celtic Frostin.[23] Sen tyyli oli Hellhammeria vapaamuotoisempi ja vei metallimusiikkia aiempaa taiteellisempaan ja teknisesti haastavampaan suuntaan. Samalla alkuaikojen suoraviivaiset ja rienaavat sanoitukset vaihtuivat syvällisempiin teksteihin.[25]

Ruotsalainen Bathory perustettiin 1983.[26] Keulahahmo Thomas ”Quorthon” Forsbergin laulu oli raakaa korinaa[27] ja kappaleet nopeatempoisia.[28] Bathoryn toiminta keskittyi studioalbumien julkaisuun, ja usein Forsberg soitti useimpia tai jopa kaikkia soittimia itse, mikä oli 1980-luvun metallimusiikissa harvinaista.[29] Albumien äänimaailma oli kylmä ja epäselvä.[26] Vuodesta 1987 lähtien yhtye irtautui Venom-vaikutteista ja alkoi tehdä yhä kunnianhimoisempia ja tunnelmallisempia sävellyksiä, joita toisinaan säestettiin syntetisaattorilla.[30] Samalla Bathory määritteli musiikkityylin, äänimaailman ja estetiikan, joita toisen aallon black metal sittemmin jäljitteli.[26] Forsbergin tavoin monet black metal -muusikot ovat salanneet henkilöllisyytensä ja välttäneet antamasta julkisuuteen tarkkoja tietoja yhtyeidensä toiminnasta. Forsbergistä tuli esikuva myös yhden muusikon yhtyeille, jotka ovat black metal -piireissä melko yleisiä.[29]

Black thrash

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Black thrash -yhtye Sabbat perustettiin 1983. Kuva vuodelta 2005.

Black metalin ensimmäinen aalto hiipui 1980-luvun loppuun mennessä.[31] 1980-luvun jälkipuoliskolla toimi kuitenkin useita black ja thrash metalia sekoittaneita yhtyeitä. Niiden merkitys modernille black metalille ei ollut yhtä suuri kuin ensimmäisen aallon yhtyeiden, eikä niitä aina pidetä black metalina. Uransa edetessä monet black thrash -yhtyeet luopuivat saatanallisista teemoista ja siirtyivät kohti thrash metalin valtavirtaa. Silti 1980-luvun thrash metalilla oli huomattava vaikutus toisen aallon yhtyeisiin.[31]

Saksalaisista thrash-yhtyeistä merkittävimpiä olivat Sodom, Kreator ja Destruction. Kaikki kolme yhtyettä perustettiin 1982.[32] Monet toisen aallon black metal -muusikot ylistivät niitä, ja esimerkiksi norjalaisen Mayhemin kitaristi Øystein ”Euronymous” Aarseth kuvaili Sodomin ja Destructionin esikoisalbumeja black metalin mestariteoksiksi.[33] Motörheadin ja Venomin innoittama Sodom oli Bathoryn rinnalla raskain siihen mennessä levyttänyt metalliyhtye. Sanoitukset käsittelivät pahuutta ja pilkkasivat kristinuskoa.[34] Destruction oli soittoteknisesti maanmiehiään osaavampi kokoonpano, joka lauloi barbariasta ja paholaisista. Promokuvissa yhtye poseerasi ylösalaisten ristien, metalliketjujen ja panosvöiden kanssa.[35] Kreatorin esikuvia olivat Mercyful Fate, Bathory ja Venom sekä hardcore punk. Toisen aallon black metal -harrastajien parissa yhtye ei ole yhtä maineikas kuin Sodom ja Destruction, mutta sen vaikutus oli joka tapauksessa tuntuva.[36]

Thrash metal oli suosittua Saksan lisäksi Pohjois-Amerikassa. Yhdysvaltalainen Slayer on yksi menestyksekkäimmistä äärimetalliyhtyeistä. Perinteisellä heavy metalilla aloittanut yhtye siirtyi vuodesta 1983 lähtien yhä aggressiivisempaan tyyliin. Slayerin imago ja sanoitukset olivat alusta lähtien saatanallisia ja kristinuskoa pilkkaavia. Jäsenet käyttivät kasvomaalauksia ja pukeutuivat nahkaan. Slayerin sävellykset olivat varsinaista black metalia melodisempia, mutta äärimmäinen musiikki ja rienaava kuvasto innoittivat lajityypin myöhempiä edustajia. Huomionarvoisesti yhtyeen laulaja Tom Araya on avoimesti katolinen.[37]

Myös Etelä-Amerikassa ja varsinkin Brasiliassa thrash metal oli suosittua. Monet 1980-luvun brasilialaiset thrash-yhtyeet käsittelivät saatanallisia ja kristinuskon vastaisia teemoja. Ensimmäisen aallon black metal ja saksalaiset thrash-yhtyeet olivat niiden tärkeä esikuva.[38] Sepulturan EP Bestial Devastation (1985) ja pitkäsoitto Morbid Visions (1986) innoittivat myöhempiä black thrash -yhtyeitä.[39] Vulcanon Bloody Vengeance vuodelta 1986 oli jäsenten mukaan kannanotto ”lakeja, moraalia, etiikkaa ja kaikkia uskontoja vastaan”.[40] Brasilian vaikutusvaltaisin black thrash -yhtye oli kuitenkin Sarcófago, jonka Sepulturasta erotettu Wagner ”Antichrist” Lamounier perusti 1985. Esikoisalbumia I.N.R.I. (1987) pidetään black metalin klassikkona, joka tunnetaan erityisesti rumpali D. D. Crazyn nopeatempoisista blast beateista. Myös Sarcófagon ulkomuoto – piikit, panosvyöt, väärinpäin käännetyt ristit ja kasvomaalaukset – innoitti toisen aallon yhtyeitä.[41]

Slayeriä lukuun ottamatta kaikki edellä mainitut yhtyeet luopuivat rienaavista aiheista 1990-luvun alkuun mennessä.[42] Tilalle ilmaantui uusia yhtyeitä, jotka esittävät 1980-luvun henkistä black thrashia. Tunnetuimpia ovat ruotsalaiset Bestial Mockery ja Nifelheim, norjalaiset Aura Noir ja Vulture Lord, australialaiset Deströyer 666 ja Gospel of the Horns sekä japanilainen Abigail.[39] Niin ikään japanilainen Sabbat[39] perustettiin jo 1983 mutta julkaisi ensimmäisen albuminsa vasta 1991.[43]

Lajityyppien eriytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Black metalin toinen aalto
Tšekkiläinen Master’s Hammer oli Itä-Euroopan ensimmäisiä black metal -yhtyeitä. Kuva vuodelta 2018.

Yhtenäistä black metal -alakulttuuria ei vielä 1980-luvun lopulla ollut, ja lajityypin harvat ihailijat pitivät yhteyttä kirjeitse ja tapetradingin kautta.[44] Monet äärimetallin harrastajat kuuntelivat myös punkia. Olennaista oli musiikin äärimmäisyys.[45]

Black metal eriytyi thrash ja death metalista 1980-luvun mittaan.[46] Kanadalaiset Blasphemy ja Conqueror kehittivät sotametalliksi (war metal) kutsutun kaoottisen musiikinlajin, joka yhdistelee black metalia ja grindcorea.[47] Kreikassa syntyi vuosikymmenen vaihteessa elinvoimainen black metal -alakulttuuri, jonka tunnetuin yhtye on Rotting Christ.[48] Itä-Euroopassa black metal kukoisti maanalaisena jo ennen itäblokin hajoamista. Merkittäviä yhtyeitä olivat unkarilainen Tormentor ja tšekkiläinen Master’s Hammer.[49] Yhdysvaltain ja Suomen ensimmäiset black metal -yhtyeet perustettiin 1980-luvun lopussa.[50]

Sveitsiläinen Samael perustettiin ensimmäisen aallon yhtyeiden innoittamana 1987. Samaelin myötä black metal luopui thrash- tai death metal -vaikutteista.[51] Toinen aalto käynnistyi Norjassa vuoden 1990 tienoilla. Sen vaikutuksesta vakiintui musiikkityyli ja alakulttuuri, johon black metalilla nykyään useimmin viitataan.[1][46][52][53]

Julkinen keskustelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black metalin käsite

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black metalin tarkka merkitys ei vielä 1980-luvulla ollut vakiintunut.[45] Poikkeuksellisen raskaaseen metallimusiikkiin voitiin viitata esimerkiksi thrash metalina, death metalina tai black metalina.[54] Venomia kuvailtiin aikalaisarvosteluissa esimerkiksi death metaliksi[55] ja ”totaaliseksi thrashiksi”.[56] Bathoryn jäsenet kutsuivat musiikkiaan death metaliksi,[57] ja monien amerikkalaisten thrash-yhtyeiden musiikkia nimitettiin speed tai power metaliksi.[58]

Black metal oli yleisluontoinen nimitys uuden aallon brittimetallin valtavirrasta poikkeaville yhtyeille.[57] Metallimusiikin vastaisessa kirjallisuudessa sillä voitiin tarkoittaa miltei mitä tahansa loukkaavaksi tai vaaralliseksi koettua heavy metal -yhtyettä.[59] Esimerkiksi Bob Larsonin teos Satanism. The Seduction of America’s Youth (1989) kuvailee Ronnie James Dion sooloyhtyettä ja Iron Maideniä black metal -musiikiksi, koska niiden sanoituksissa käsitellään yliluonnollisia ja pelottavia aiheita.[60] Deep Purplen ja Rainbow’n kitaristia Ritchie Blackmorea kuvaillaan erääksi black metalin perustajista, koska hänen tiedetään harrastaneen spiritismiä.[61]

Vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rock- ja metallimusiikki herättivät 1980-luvun Yhdysvalloissa laajaa huolta, sillä niiden pelättiin vaikuttavan nuorisoon haitallisesti ja houkuttelevän heitä saatananpalvontaan.[62] Kansalaisjärjestö B.A.D.D.:n materiaalit mainitsivat ”mustan heavy metalin”, roolipelit, ja kauhuelokuvat esimerkkeinä teinejä satanismin pariin houkuttelevasta viihteestä.[63] Bob Larsonin (1989) mukaan ei ollut merkitystä sillä, tarkoitettiinko black metal viihteeksi vai heijastiko okkulttinen ja väkivaltainen kuvasto aitoa vakaumusta. Olennaista oli, että monet teinit ottivat sen vakavasti tuhoisin seurauksin.[64]

Parents Music Resource Center ja Cult Awareness Network levittivät 1980-luvulla valistuskirjallisuutta, jossa esiteltiin väitetysti saatananpalvontaan ja metallimusiikkiin liittyviä rikoksia.[65] Vuonna 1985 PMRC julkaisi luettelon 15 haitallisimmasta kappaleesta.[66] Mukana oli kaksi okkultismista syytettyä kappaletta: Venomin ”Possessed” ja Mercyful Faten ”Into the Coven”.[66] Venomin laulaja-basisti Conrad ”Cronos” Lant totesi tuoreeltaan, että yhtyeen jäsenet olivat viihdyttäjiä eivätkä he pyrkineet käännyttämään kuulijoitaan minkään uskonnon tai ideologian kannattajiksi.[66] Mercyful Faten laulaja King Diamond puolestaan vertasi yhtyeensä musiikkia kauhutarinoihin ja -elokuviin.[66] Sekä Cronos että King Diamond ovat myöhemmin muistelleet PMRC:n toiminnan olleen erinomaista ilmaista mainosta, joka antoi pienille ja epäkaupallisille yhtyeille valtavirran näkyvyyttä ja houkutteli ostajia niiden musiikin pariin.[66]

NBC esitti lokakuussa 1988 TV-juontaja Geraldo Riveran ohjelman Devil Worship: Exposing Satan’s Underground. Siinä Rivera esitti, että Saatanan palvonta ja siihen liittyvät raa’at rituaalimurhat olivat nopeasti yleistymässä yhdysvaltalaisten teinien keskuudessa, ja että Venomin, King Diamondin, Slayerin ja W.A.S.P.:n kaltaisten yhtyeiden harjoittama yllytys oli tähän osasyyllinen.[67]

Venomin kitaristi Jeffrey ”Mantas” Dunn arveli vuonna 1984 julkaistussa haastattelussa, että ”metallifanit haluavat nykyään kunnon heviä, eivät mitään Foreignerin, Styxin ja REO Speedwagonin kaltaista paskaa”.[68] Celtic Frostin Thomas Gabriel Fischer totesi televisiohaastattelussa 1985, että saatanallinen ja kristinuskon vastainen imago oli helppo keino saada julkisuutta: ”Nykyään on paljon bändejä, jotka sanovat olevansa black metalia. [Bändi] myy paljon levyjä, jos se kutsuu musiikkiaan black metaliksi.”[69]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Larson, Bob: Satanism. The Seduction of America’s Youth, s. 71–77, 203–208. Nashville: Thomas Nelson Publishers, 1989. ISBN 0-8407-3034-9 Internet Archive (viitattu 26.2.2023). (englanniksi)
  • McIver, Joel: Justice For All: The Truth About Metallica. London / New York / Paris / Sydney / Copenhagen / Berlin / Madrid / Tokyo: Omnibus Press, 2006. ISBN 1-84449-828-X Internet Archive (viitattu 26.2.2023). (englanniksi)
  • Patterson, Dayal: Black Metal. Evolution of the Cult. Venice, California: Feral House, 2013. ISBN 9781936239764 Google-kirjat (viitattu 15.10.2021). (englanniksi)
  • Salmenpohja, Ilkka: Babylon. Tutkielma paholaisesta, saatananpalvonnan myytistä ja rock-musiikista. (Kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielma) Helsingin yliopisto, 2000. Verkkoversio (Internet Archive).
  • Victor, Jeffrey S.: Satanic Panic. The Creation of a Contemporary Legend. Chicago and La Salle, Illinois: Open Court, 1993. ISBN 0-8126-9191-1 Internet Archive (viitattu 17.12.2021). (englanniksi)

Elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Dunn 2005, metallimusiikin sukupuu.
  2. ↑ a b c d e Patterson 2013, s. 1.
  3. ↑ Wallenfeldt, Jeff: Robert Johnson Encyclopædia Britannica. 12.8.2021. Viitattu 2.2.2022. (englanniksi)
  4. ↑ Patterson 2013, s. 1–3.
  5. ↑ Salmenpohja 2000, s. 41; Patterson 2013, s. 1–3.
  6. ↑ Salmenpohja 2000, s. 41.
  7. ↑ Patterson 2013, s. 2.
  8. ↑ Patterson 2013, s. 4.
  9. ↑ Patterson 2013, s. 4–5.
  10. ↑ a b Patterson 2013, s. 19.
  11. ↑ a b c Patterson 2013, s. 5.
  12. ↑ a b Salmenpohja 2000, s. 42.
  13. ↑ Patterson 2013, s. 5–6.
  14. ↑ Patterson 2019, s. 10–11.
  15. ↑ Patterson 2013, s. 8–9.
  16. ↑ Patterson 2013, s. 10.
  17. ↑ Patterson 2013, s. 8.
  18. ↑ ”Our music is Power Metal, Venom Metal, Black Metal not Heavy Metal cos that's for the chicks”, ”Satan is power and Venom is power so we write about Satan”. Venom Collector Page: Venom Quotes. (Kerrang!-lehden haastattelu marraskuulta 1982, haastattelijana Dante Bunutto.) Viitattu 15.10.2021. (englanniksi)
  19. ↑ Patterson 2013. Vaikutteista ks. sivu 8; lavashow’sta ks. sivu 15.
  20. ↑ Patterson 2013, s. 17–18.
  21. ↑ a b Patterson 2013, s. 17.
  22. ↑ Salmenpohja 2000, s. 42; Patterson 2013, s. 19–20.
  23. ↑ a b Patterson 2013, s. 36–46.
  24. ↑ Patterson 2013, s. 46, 57.
  25. ↑ Patterson 2013, s. 47–57.
  26. ↑ a b c Patterson 2013, s. 25.
  27. ↑ Patterson 2013, s. 27.
  28. ↑ Patterson 2013, s. 26.
  29. ↑ a b Patterson 2013, s. 28–29.
  30. ↑ Patterson 2013, s. 32–34.
  31. ↑ a b Patterson 2013, s. 58–59.
  32. ↑ Patterson 2013, s. 59, 62, 63.
  33. ↑ Patterson 2013, s. 59.
  34. ↑ Patterson 2013, s. 59–62.
  35. ↑ Patterson 2013, s. 63–64.
  36. ↑ Patterson 2013, s. 62–63.
  37. ↑ Patterson 2013, s. 65–66.
  38. ↑ Patterson 2013, s. 66–68.
  39. ↑ a b c Patterson 2013, s. 68.
  40. ↑ Patterson 2013, s. 66–67.
  41. ↑ Patterson 2013, s. 67–68.
  42. ↑ Patterson 2013, s. 58–68.
  43. ↑ Sabbat (JAP). Spirit of Metal. Viitattu 15.10.2021. (englanniksi)
  44. ↑ Patterson 2013, s. 78–79, 149–150.
  45. ↑ a b Helvetti soikoon – norjalaisen black metalin historia, jakso 1: ”Ei mitään Norjalle” (25:57).
  46. ↑ a b Black Metal Music Guide: A Brief History of Black Metal (Written by the MasterClass staff) MasterClass. 3.8.2021. Yanka Industries, Inc.. Viitattu 14.11.2021. (englanniksi)
  47. ↑ Kelly, Kim: Microgenres: War Metal – A Primer Invisible Oranges. 21.2.2012. Viitattu 15.12.2021. (englanniksi)
  48. ↑ Patterson 2013, s. 85–92.
  49. ↑ Patterson 2013, s. 93–106.
  50. ↑ Patterson 2013, s. 107–126.
  51. ↑ Patterson 2013, s. 77.
  52. ↑ Patterson 2013, s. ix, 1, 77, 147–158.
  53. ↑ Ammirato, James: A Brief History of Black Metal WECB. 2.12.2018. Viitattu 16.10.2021. (englanniksi)
  54. ↑ Helvetti soikoon - norjalaisen black metalin historia, jakso 1: ”Ei mitään Norjalle” (22:47).
  55. ↑ Ticker, John: The Seven Gates of Hell. Singles 1980–1985. (Gatefold-vinyylilevyn sisäkansiin painettu historiikki) Earmark, 2003. (englanniksi)
  56. ↑ Doe, Bernard: Album / EP Reviews: Venom - Possessed (Review taken from Metal Forces, Issue 10 1985)) Metal Forces. Viitattu 28.9.2022. (englanniksi)
  57. ↑ a b McIver 2006, s. 60.
  58. ↑ McIver 2006, s. 58.
  59. ↑ Larson 1989, s. 71–83.
  60. ↑ Larson 1989, s. 203–208.
  61. ↑ Larson 1989, s. 76.
  62. ↑ Victor 1993, s. 163–165.
  63. ↑ Stackpole, Michael A.: The Pulling Report rpgstudies.net. 1990. Viitattu 28.2.2023. (englanniksi)
  64. ↑ Larson 1989, s. 71–72, 76–77.
  65. ↑ Victor 1993, s. 165.
  66. ↑ a b c d e Grow, Kory: PMRC’s ‘Filthy 15’: Where Are They Now? Rolling Stone. 17.9.2015. Viitattu 22.12.2021. (englanniksi)
  67. ↑ Clark, Kenneth R.: Geraldo Takes on the Devil Himself Chicago Tribune. 18.10.1988. Viitattu 8.5.2023. (englanniksi)
  68. ↑ Reynolds, Dave: Venomous Reptiles. Metal Forces, 1984, nro 3. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 26.2.2023. (englanniksi)
  69. ↑ Celtic Frost im Schweizer Fernsehen (1985) (Interview Tom G. Warrior [29.5.1985]) YouTube. 14.2.2017. SRF Archiv. Viitattu 26.2.2023. (saksaksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Black_metalin_ensimmäinen_aalto&oldid=21535843”