Urho Castrénin hallitus
Urho Castrénin hallitus oli Suomen tasavallan 28. hallitus, jonka muodostivat SDP, Maalaisliitto, Edistyspuolue, Kokoomus ja RKP. Hallitus toimi 21. syyskuuta 1944 – 17. marraskuuta 1944 eli 58 päivää ja oli Suomen toiseksi lyhytikäisin hallitus [1]. Välittömästi hallituksen astuttua toimeensa Suomeen saapui neuvostoliittolaisen kenraalieversti Andrei Ždanovin johtama valvontakomissio seuraamaan Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toimeenpanoa.
Hallituksen vaihdos oli tullut välttämättömäksi edellisen pääministerin Antti Hackzellin saatua liikarasituksen vuoksi halvauskohtauksen ja menetettyä sen vuoksi puhekykynsä kesken Moskovan rauhanneuvottelujen. Eduskunnan elokuussa tasavallan presidentiksi valitsema marsalkka Mannerheim antoi uuden hallituksen muodostamisen Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrénin tehtäväksi. Hallituksen kokoonpano säilyi jokseenkin ennallaan. Sosiaaliministeriksi tuli tästä tehtävästä joulukuussa 1943 eronnut SDP:n Karl-August Fagerholm.[2] Hallitus ei antanut varsinaista ohjelmajulistusta.[3]
Moskovan välirauhan toimeenpano
muokkaaCastrénin hallituksen tärkeimpänä tehtävänä oli juuri voimaan tulleen välirauhansopimuksen ehtojen toimeenpano. Sopimuksen 21. artikla velvoitti Suomen välittömästi lakkauttamaan fasistiset ja ylipäätään kaikki Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittaneet järjestöt sekä olemaan vastaisuudessa sallimatta sellaisten olemassaoloa. Tätä tulkittaessa hallitus määräsi jo 23. syyskuuta 1944 lakkautettaviksi noin 400 erilaista yhteisöä. Valtaosa näistä oli Isänmaallisen kansanliikkeen eritasoisia puoluejärjestöjä ja -yhdistyksiä; puolueen seitsemän kansanedustajaa saivat jäädä eduskuntaan luovuttuaan IKL:n nimestä. Lakkautettujen yhteisöjen joukossa oli myös vaikutusvaltainen Akateeminen Karjala-Seura rinnakkais- ja alajärjestöineen sekä muutamia kansallissosialistisia mutta painoarvoltaan vähäisiä järjestöjä. Välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla hallitus antoi 25. syyskuuta asetuksen poliittisista syistä vangittujen henkilöiden vapauttamisesta, joka pantiin samoin välittömästi toimeen. Vapautettujen joukossa olivat muiden muassa jatkosodan aikana vangitut ns. kuutosryhmän kansanedustajat, jotka palasivat eduskuntaan marraskuussa. Tähän liittyi 1930-luvulla annettujen, vaalikelpoisuutta rajoittaneiden määräysten kumoaminen marraskuun alussa.[4]
Vaikeaksi pulmaksi osoittautui suojeluskuntajärjestön kohtalo ja armeijan kotiuttaminen. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov kiinnitti heti Suomeen saavuttuaan 10. lokakuuta huomiota armeijan kotiuttamissuunnitelmaan, jonka mukaan pääosa kotiutettavista sotilaista olisi siirretty vahvuudeltaan määrittelemättömän suojeluskuntajärjestön käyttöön. Tämän Ždanov tulkitsi olevan ristiriidassa välirauhansopimuksen 4. artiklan kanssa. Lisäksi hän katsoi hallitukselle toimittamassaan kirjelmässä suojeluskuntien olevan luonteeltaan sopimuksen 21. artiklassa tarkoitettu "hitleriläis-(fascistis-)tyyppinen sotilaallinen ja poliittinen järjestö". Hallitus antoi eduskunnalle 30. lokakuuta lakiesityksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta, ja suojeluskunnat lakkautettiin 7. marraskuuta.[5] Presidentti Mannerheim oli toivonut, että suojeluskuntajärjestö olisi saanut itse lopettaa toimintansa. Sen sijaan valvontakomission puheenjohtaja Ždanov oli jo ennen kirjallista lakkautusvaatimusta ilmoittanut suullisesti usealle henkilölle, ettei komissio pitänyt suojeluskuntien toiminnan jatkumista suotavana.[6]
Myöhemmän kehityksen kannalta merkittäväksi episodiksi muodostui valvontakomission pääministeri Castrénille 19. lokakuuta toimittama ns. Lista 1 eli luettelo henkilöistä, joiden komissio katsoi syyllistyneen sotarikoksiin. Epävarmuutta tulevaisuudesta lisäsivät osaltaan sotavankien, heimosoturien, inkeriläisten ja virolaisten siviilien sekä muiden palauttaminen Neuvostoliiton alueelle, jotka aiheuttivat lukuisia inhimillisiä tragedioita.[7]
Kulkulaitosministeri Eero Wuori ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm pyysivät eroa tehtävistään 7. marraskuuta, minkä jälkeen pääministeri Urho Castrén jätti koko hallituksen eronpyynnön.[8]
Kokoonpano
muokkaa| Ministeri | Tehtävissä | Puolue |
|---|---|---|
| Pääministeri Urho Castrén |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
Kokoomus |
| Ulkoasiainministeri Carl Enckell |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
amm. |
| Ministeri ulkoasiainministeriössä Armas-Eino Martola |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
amm. |
| Oikeusministeri Ernst von Born |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
RKP |
| Sisäasiainministeri Kaarlo Hillilä |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
Maalaisliitto |
| Ministeri sisäasiainministeriössä Eemil Luukka |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
Maalaisliitto |
| Puolustusministeri Karl Rudolf Walden |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
amm. |
| Valtiovarainministeri Onni Hiltunen |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
SDP |
| Opetusministeri Kalle Kauppi |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
Edistyspuolue |
| Maatalousministeri Viljami Kalliokoski |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
Maalaisliitto |
| Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Väinö Salovaara |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
SDP |
| Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä Eero Wuori |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
SDP |
| Kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takki |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
SDP |
| Sosiaaliministeri Karl-August Fagerholm |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
SDP |
| Kansanhuoltoministeri Kaarle Ellilä |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
Maalaisliitto |
| Ministeri kansanhuoltoministeriössä Jalo Aura |
21.9.1944 – 17.11.1944 |
SDP |
Lähteet
muokkaa- ↑ Aimo Massinen: Aimo Annos: Kuka lyhytaikaisin pääministerimme? 3.1.2004. Turun Sanomat. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 9. maaliskuuta 2007.
- ↑ Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 170. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
- ↑ Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 752. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
- ↑ Zetterberg (toim.), s. 744–745.
- ↑ Zetterberg (toim.), s. 743–744.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 187–188. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
- ↑ Zetterberg (toim.), s. 745.
- ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 168. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ U. Castrénin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 2.4.2012. Viitattu 24.5.2010.
Kirjallisuutta
muokkaaFagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. S. 176–205. Tammi, 1977 ISBN 951-30-3980-3.