Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue

Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue (saks. Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, lyh. SED) oli Saksan demokraattisen tasavallan hallitseva kommunistipuolue valtion perustamisesta 1949 aina vuoden 1990 vaaleihin asti. Puolue syntyi vuonna 1946 Neuvostoliiton Saksan-miehitysvyöhykkeen kommunistipuolueen ja sosiaalidemokraattisen puolueen yhdistyttyä kommunistien painostuksen jälkeen. Liitoksen jälkeen puolueella oli yli 1 260 000 jäsentä ja se sai ohjatuissa vaaleissa noin puolet äänistä.

Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue
Sozialistische Einheitspartei Deutschlands
Perustettu	21. huhtikuuta 1946
Lopetti	16. joulukuuta 1989
Ideologia	kommunismi marxismi-leninismi stalinismi
Poliittinen kirjo	äärivasemmisto
Äänenkannattaja	Neues Deutschland
Jäsenmäärä	2 260 979 (1989)
Värit	punainen
Kansainväliset jäsenyydet	Kansallinen rintama (1950–1990) Kominform (1947–1956)
Nuorisojärjestö	Saksan vapaa nuoriso
Varhaisnuorisojärjestö	Thälmannin pioneerit
Ammattijärjestö	Vapaa Saksan ammattiyhdistysten liitto
Tunnuslaulu	”Lied der Partei”
Infobox OKNimi-testi OK

SED:n synty

Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue rakentui saksalaisen poliittisen työväenliikkeen pohjalle, ennen muuta Weimarin tasavallan aikuisille Saksan sosialidemokraattisen puolueen SPD:n ja Saksan kommunistisen puolueen KPD:n perinteille. Natsi-Saksa oli vuosina 1933–1945 onnistunut kutakuinkin tuhoamaan vanhan saksalaisen työväenliikkeen ja siihen kuuluneet järjestöt ja puolueet. Tuhansia vasemmistolaisia poliitikkoja oli vangittu keskitysleireihin, missä monet heistä olivat saaneet surmansa. Useat kommunistisen puolueen virkailijat olivat viettäneet Kolmannen valtakunnan ajan maanpaossa Neuvostoliitossa.

Saksan vastainen liittouma oli sopinut Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945, että sodanjälkeisessä Saksassa tulisi siirtyä demokratiaan ja monipuoluejärjestelmään. Tämän sopimuksen mukaisesti Neuvostoliiton sotilashallinto Saksassa (Sowjetische Militäradministration in Deutschland, joka yleisesti tunnettiin lyhenteellä SMAD) antoi jo 10. kesäkuuta 1945 ”käskyn n:o 2”, jossa sallittiin demokraattisten ja antifasististen puolueiden perustaminen Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä. Lisäksi perustettavien puolueiden piti puolueohjelmissaan tunnustaa kansalaisvapaudet ja -oikeudet. Neuvostoliitto oli ensimmäinen miehittäjävalloista, joka antoi tällaisen määräyksen. Yhdysvallat antoi samanlaisen määräyksen elokuun lopulla ja Yhdistynyt kuningaskunta syyskuussa, Ranska vasta vuoden 1945 lopussa.

Walter Ulbricht oli SED:n johtohahmo.

Ensimmäisenä poliittisena puolueena Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä järjestäytyi KPD, joka sai toimiluvan jo 11. kesäkuuta, siis heti SMAD:in käskyä seuraavana päivänä. Tämä ei ollutkaan yllättävää, koska puolueen perustamista olivat valmistelleet Neuvostoliittoon paenneet emigranttikommunistit yhdessä Neuvostoliiton sotilashallinnon kanssa. Heti neuvostojoukkojen saavuttua miehitysvyöhykkeelleen oli maahan saapunut myös kolme poliittista aloiteryhmää, joiden tehtävänä oli kommunistisen toiminnan aloittaminen Saksassa. Walter Ulbrichtin johtama Ryhmä Ulbricht (Gruppe Ulbricht) toimi Berliinissä, Anton Ackermannin Ryhmä Ackermann (Gruppe Ackermann) Mecklenburgissa ja Gustav Sobottkan Ryhmä Sobottka (Gruppe Sobottka) Saksissa. Nämä ryhmät olivat saaneet tehtäviinsä koulutusta Neuvostoliitossa, jossa niitä oli perehdytetty muiden muassa antifasistisen yhteisrintaman perustamiseen. Nämä ryhmät myös lopettivat, osin kovakouraisestikin, alueelle syntyneet ”vapaat” kommunistiset ryhmittymät, joita perustivat yleensä maan alla eläneet KPD:n jäsenet tai entiset keskitysleirivangit.

Puolueohjelmaltaan uusi KPD oli huomattavan vapaamielinen. Kun Weimarin tasavallan aikuinen KPD oli esittänyt tavoitteekseen siirtymisen sosialistiseen yhteiskuntaan ja ”Neuvosto-Saksan” (Sowjetdeutschland) perustamisen, nyt uudelleen perustettu KPD selitti tämän tavoitteen vääräksi. Sen mukaan Saksan talouselämä ja yhteiskunta ei vielä ollut kypsä neuvostojärjestelmään siirtymiseen; ensiksi tulisi toteuttaa vuoden 1848 porvarillisen vallankumouksen edistykselliset periaatteet. Kommunistit vannoivat nyt vapaan kansalaisyhteiskunnan ja yksityisyritteliäisyyden nimiin.

Toisena poliittisena puolueena Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä rekisteröitiin SPD 16. kesäkuuta 1945. Sen ohjelma oli selvästi KPD:n ohjelmaa vasemmistolaisempi, vaatien ”demokratiaa valtiossa ja kunnassa, sosialismia taloudessa ja yhteiskunnassa”. Puolue ehdotti KPD:lle myös työväenluokan järjestöllisen yhtenäisyyden palauttamista, toisin sanoen yhteisen puolueen perustamista. KPD ei kuitenkaan tässä vaiheessa ollut kiinnostunut yhteisestä puolueesta; se katsoi pystyvänsä paremmin ajamaan omaa poliittista ohjelmaansa yksinään ja neuvostoviranomaisten tukemana.

Kesällä 1945 Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä rekisteröitiin myös kaksi porvarillista puoluetta, kristillisdemokraattien CDU ja liberaalien LDPD.

Molemmat vasemmistopuolueet kasvoivat voimakkaasti. Vasemmistolaiset puolueet olivat olleet Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen alueella suosittuja jo Weimarin tasavallan aikana, lisäksi niiden antifasistinen vastarinta natsi-Saksan aikana herätti ihailua. Toki vaikutuksensa oli silläkin, että vasemmiston kannattamista pidettiin edullisena Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä. Maaliskuussa 1946 SPD:llä oli noin 650 000 ja KPD:llä noin 600 000 jäsentä. KPD:n puheenjohtajana toimi Wilhelm Pieck ja sosialidemokraattien Otto Grotewohl.

Syksyllä 1945 KPD alkoi yllättäen kannattaa ajatusta yhteisen sosialistisen puolueen perustamisesta. Aloite tähän tuli epäilemättä Moskovasta, joka halusi luoda miehitysvyöhykkeelleen yhden vahvan sosialistipuolueen johtaman kansallisen rintaman. Sen sijaan sosiaalidemokraatit alkoivat suhtautua puolueiden yhdistämiseen yhä skeptisemmin. Heidän mukaansa Neuvostoliiton miehityshallinto tuki yksipuolisesti KPD:tä, mikä antoi aiheen epäillä, ettei sosiaalidemokraattien näkemyksiä tultaisi ottamaan huomioon uudessa puolueessa. Erityisen voimakkaasti yhteistyötä vastusti lännessä Kurt Schumacher - SDP toimi tuolloin yhtenä puolueena koko miehitetyssä Saksassa.

Joulukuussa 1945 Berliinissä kokoontui molempien puolueiden edustajista koostunut Kuudenkymmenen komissio (Sechziger Kommission), jossa oli 30 jäsentä kummastakin puolueesta. Komission kokoontuessa useat sosiaalidemokraatit asettuivat vastustamaan puolueiden yhdistymistä. Puolueen puheenjohtaja Otto Grotewohl ilmaisi tukevansa yhdistymistä periaatteessa, mutta hänestä yhdistymisen piti tapahtua yhtä aikaa koko Saksassa, ei vain Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä. Komission kokous päättyi riitaisissa merkeissä, mutta seuraavana päivänä ilmoitettiin, että ”yhteinen komissio” oli yön aikana saavuttanut ratkaisun puolueiden yhdistämiseksi. Todennäköisesti KPD:n ja miehityshallinnon edustajat taivuttelivat ja painostivat sosiaalidemokraattien edustajia – väite, jonka SED myöhemmin johdonmukaisesti kiisti. Puolueen seuraaja, Demokraattisen sosialismin puolue (Partei des demokratischen Sozialismus) myönsi painostuksen vasta 1. elokuuta 2001. Myöhemmän tutkimuksen perusteella on myös todettu, että sosiaalidemokraatteja internoitiin NKVD:n erikoisleireille kommunistien aseman parantamiseksi.

Uusi puolue, Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, lyhenne SED) perustettiin virallisesti Berliinin Admiralspalastissa 21. ja 22. huhtikuuta 1946. Kokouksen osanottajista 548 edusti SPD:tä (heistä 103 tuli läntisiltä miehitysvyöhykkeiltä) ja 507 KPD:tä (joista 127 lännestä). Kokouksen aluksi kommunistien Wilhelm Pieck ja sosialidemokraattien Otto Grotewohl kävelivät näyttämön eri puolilta keskelle ja puristivat kättä. Tästä kädenpuristuksesta tuli puolueiden yhdistymisen vertauskuva, joka kuvattiin myös uuden yhtenäisyyspuolueen vaakunaan.

Puolueen kehittyminen ”uuden tyypin puolueeksi”

Vastaperustetulla SED:llä oli noin 1,3 miljoonaa jäsentä, jotka tulivat lähes puoliksi kahdesta puolueesta. Kaikkiin puolue-elimiin oli valittu edustajia tarkoin siten, että kommunisteja ja sosialidemokraatteja oli sama määrä. Puolueella oli myös kaksi puheenjohtajaa, kommunistien Wilhelm Pieck ja sosiaalidemokraattien Otto Grotewohl. Puolueen ohjelma oli laadittu tieten tahtoen yleistasoiseksi, jotta myös sosialidemokraattien olisi helppo omaksua se. Puolueohjelma nojautui ennen muuta Sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1891 Erfurtin ohjelmaan. Puolueohjelma torjui selkeästi leninismin ja kertoi puolueen pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan toteuttamiseen erityistä saksalaista tietä.

SED oli vielä tässä vaiheessa avoin marxilainen joukkopuolue. Puolueen jäseneksi voi liittyä vapaasti jokainen, joka hyväksyi puolueen ohjelman ja tavoitteet. Jäsenillä ei ollut koeaikaa eikä uusi jäsen tarvinnut kutsua eikä suosittelijoita. Puolueella ei myöskään ollut politbyroota eikä puolueen pääsihteeriä.

Lokakuussa 1946 pidetyissä osavaltiovaaleissa SED voitti selvästi kaikissa viidessä osavaltiossa, mutta se ei missään saavuttanut tavoitteekseen asettamaansa ehdotonta enemmistöä. Vielä huonommin puolue pärjäsi Berliinissä järjestetyissä maapäivävaaleissa (kyseessä olivat ainoat vapaat koko Berliinissä järjestetyt vaalit ennen vuotta 1990). Niissä SED jäi alle 20 % äänistä. Länsi-Berliinin SPD sai noin 40 % äänistä, ja myös CDU oli SED:tä suurempi.

Kommunistien otteet tiukentuivat selvästi puolueessa loppuvuodesta 1947 lähtien. Tähän vaikutti useita tekijöitä, ennen muuta Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välien kiristyminen kylmäksi sodaksi sekä Saksan jaon selkiintyminen. Välirikko Josif Stalinin ja Jugoslavian Josip Broz Titon välillä lisäsi jännitteitä itäblokin maissa ja lisäsi Stalinin halua lisätä kontrolliaan itäblokissa. Syyskuussa 1947 perustettu Kominform lisäsi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kontrollia itäisen Euroopan veljespuolueista. SED:n kohdalla tämä merkitsi sosialidemokraattien aseman radikaalia heikentymistä. Puolueen kommunistijäsenet alkoivat pitää ”sosialidemokratismia” (Sozialdemokratismus) puolueen ja valtion yhtenäisyyden vihollisena, joka oli murskattava.

Syyskuussa 1947 kokoontuneet SED:n ensimmäiset puoluepäivät päättivät luoda puolueelle uuden puolueohjelman, joka kuvastaisi selvemmin puolueen marxilaista luonnetta. Puoluevirkojen pariteettinen jako kommunistien ja sosialidemokraattien välillä päätettiin lopettaa. Virallisesti tätä perusteltiin puolueen jäsenten keskinäisen vastakkainasettelun vähentämisellä, samoin kuin sillä, että puolueen uudet jäsenet eivät enää kuuluneet sosialidemokraatteihin tai kommunisteihin, joten paikkojen jyvittäminen heidän välillään olisi ollut tulevaisuudessa mahdotonta. Käytännössä tämä merkitsi sosiaalidemokraattien vaikutusvallan radikaalia vähenemistä.

Erityisen ratkaisevaksi osoittautui SED:n ensimmäinen puoluekokous 25.–28. tammikuuta 1949. Siellä puolueen kommunistijäsenet vaativat puolueen rakenteen muuttamista kommunistiseksi ”uuden tyypin puolueeksi” (Partei neuen Typs), mikä myös päätettiin toteuttaa. Puolue tunnustautui avoimesti marxismi-leninismiin ja tunnusti Karl Marxin, Friedrich Engelsin, Vladimir Leninin ja Josif Stalinin oppi-isikseen. Neuvostoliitto katsottiin sosialistisen yhteiskunnan toteuttamisen mallimaaksi ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue SED:n esikuvaksi. Kun puolueen jäsenyys oli aikaisemmin ollut vapaa, vaadittiin uusilta jäseniltä tästä lähin vuoden koeaika ja suosittelijat. Tämä liittyi puolueen uuteen itseymmärrykseen. SED, joka aikaisemmin oli pitänyt itseään marxilaisena joukkopuolueena, määritteli itsensä nyt työväenluokan etujoukoksi ja parhaimmistoksi.

SED:n rakenne muokattiin Neuvostoliiton kommunistisen mallin mukaiseksi. Puolue rakentui tiukan hierarkkisesti demokraattisen sentralismin periaatteiden mukaisesti. Puoluehallituksesta muokattiin neuvostomallinen politbyroo, ja puolue sai myös keskuskomitean ja pääsihteerin. Puolueen ensimmäiseksi pääsihteeriksi valittiin vuonna 1950 Walter Ulbricht. Puolueen sisäistä puhtautta alettiin korostaa, samoin kuin puolueen oikeutta kontrolloida jäsenistöään ja sen mielipiteitä.

Sosiaalidemokraatit, jotka eivät alistuneet uuteen stalinistiseen komentoon, puhdistettiin puolueesta. Puolueen 3. puoluepäivät päättivät heinäkuussa 1950 puolueen jäsenkirjojen vaihdosta. Jäsenkirjojen vaihdon yhteydessä noin 150 000 entistä sosiaalidemokraattia erotettiin puolueesta (heille ei siis suostuttu antamaan uutta puoluekirjaa vanhan tilalle). Noin 100 000 sosiaalidemokraattia pakeni länteen, ja arviolta noin 5 000 tuomittiin Neuvostoliiton tai DDR:n tuomioistuimissa erilaisista maanpetosrikoksista. Puolueen politbyroohon valittiin vain kolme entistä sosiaalidemokraattia: Otto Grotewohl, Friedrich Ebert ja Helmut Lehmann.

SED:n johtama Kansallinen rintama

Pääartikkeli: Kansallinen rintama (DDR)

Neuvostoliiton tavoitteena oli luoda miehitettyyn Saksaan ainakin näennäisesti moniarvoinen ja kansalaisvapauksia kunnioittava yhteiskunta. Niinpä Neuvostoliiton miehityshallinto SMAD salli jo kesäkuussa 1945 antifasististen ja demokraattisten puolueiden toiminnan omalla miehitysyöhykkeellään. Kesällä 1945 rekisteröityivät sosialidemokraattisen SPD:n ja kommunistisen KPD:n lisäksi myös kristillisdemokraattinen CDU ja liberaalidemokraattinen LDPD. Molempien puolueiden taustalla toimivat aluksi Weimarin tasavallan aikaiset poliitikot. Koska Neuvostoliitto edellytti miehitysvyöhykkeensä puolueiden olevan antifasistisia, niiden tuli liittyä yhteen nk. Antifa-blokiksi. Kesällä 1945 järjestäytyivät myös miehitysvyöhykkeen ensimmäiset ammattiyhdistykset. Vaikka mukana oli myös kristillisiä ammattiliittoja, oli ammattiliittojen johtoasema alusta alkaen tiukasti kommunistien käsissä.

SPD:n ja KPD:n yhdistyttyä SED:ksi vuonna 1946 uusi yhtenäisyyspuolue liittyi heti Antifa-blokin jäseneksi, samalla kun SPD ja KPD tietysti poistettiin siitä.

Vapaan kansalaistoiminnan seurauksina perustetut CDU ja LDPD pystyivät ensi alkuun toimimaan suhteellisen vapaasti, mutta SMADin kontrolli niissä lisääntyi poliittisen tilanteen muuttuessa nopeasti. Kesällä 1948 SMAD hyväksyi vielä kaksi uutta puoluetta puoluerekisteriin; tuolloin muodostettiin kansallisdemokraattinen puolue NDPD ja talonpoikaispuolue DBD. Vuonna 1949 SED muodosti DDR:n Kansallisen rintaman neljän ”blokkipuolueen” sekä useiden joukkojärjestöjen kanssa. DDR:n parlamentissa eli Kansankamarissa SED piti vuosina 1981–1986 hallussaan 25,4 % paikoista.

• Blokkipuolueet
  • Saksan demokraattinen talonpoikaispuolue (DBD)
  • Saksan kristillisdemokraattinen unioni (CDU)
  • Saksan liberaalidemokraattinen puolue (LDPD)
  • Saksan kansallisdemokraattinen puolue (NDPD)

• Joukkojärjestöt
  • Vapaa Saksan ammattiyhdistysten liitto (FDGB)
  • Saksan vapaa nuoriso (FDJ)
  • Saksan demokraattinen naisliitto (DFG)
  • Keskinäisen talonpoikaisavun yhdistys (VdgB)
  • DDR:n kulttuuriliitto (KB)

DDR:n puolueet ja joukkojärjestöt edustivat eri intressiryhmiä. Ne antoivat valtiolle ainakin näennäisesti moniarvoisen ja vapaan leiman. Tosiasiassa blokkipuolueet ja joukkojärjestöt eivät enää 1940-luvun lopulta alkaen pystyneet vetämään itsenäistä poliittista linjaa. Ne tukivat virallisestikin sosialistisen yhteiskunnan rakentamista Saksan maaperälle ja tunnustivat SED:n roolin Saksan työläisten etujoukkona ja sosialismin rakennustyön johtajana.

Puolueen arkipäivä

Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen julkituotu päämäärä oli proletariaatin diktatuurin toteuttaminen ja ylläpitäminen Saksan maaperällä. Viime kädessä puolueen toiminnan päämääränä oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. SED:n johtava yhteiskunnallinen rooli oli määritelty myös DDR:n vuoden 1968 perustuslaissa, jonka mukaan "Saksan demokraattinen tasavalta on sosialistinen valtio ---, jota johtaa työväenluokka ja sen marxistis-leninistinen puolue" (1. osa, 1. kap. 1 §).

SED:llä oli 1980-luvulla noin 2,3 miljoonaa jäsentä, mikä oli huomattavan korkea luku maassa, jonka koko väkiluku oli 16,8 miljoonaa. Puolueen jäsenistä peräti 339.000 eli noin 15 % kuului nomenklatuuraan eli heillä oli puolueessa jonkinlainen johtava tai toimeenpaneva asema.

Puolueeseen liittyminen

Toisin kuin DDR:n blokkipuolueisiin, joihin liittyminen oli suhteellisen vapaata, SED:n liittyminen oli tiukasti luvanvaraista. Tämä selittyy ennen muuta puolueen itseymmärryksellä, puoluehan mielsi olevansa ”työväenluokan etujoukko”, joten jäseneksi hakeutuvilta odotettiin esikuvallista käytöstä ja oikeaa yhteiskuntafilosofiaa. Koska johtavat poliittiset asemat ja virat oli DDR:ssä varattu SED:n jäsenille, puolue halusi myös varmistua siitä, että jäseneksi hakeutuvat tekivät niin vakaumuksesta.

SED:n jäseneksi voi liittyä jokainen 18 vuotta täyttänyt hyvämaineinen DDR:n kansalainen. Hakija tarvitsi kaksi suosittelijaa, jotka myös olivat hyvämaineisia kansalaisia ja olleet jo useamman vuoden puolueen jäseniä. Jäseneksi hakevan tuli jäsenhakemuksen lisäksi tehdä kirjallinen essee, jossa hän teki selkoa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta ajattelustaan sekä perusteli halunsa liittyä puolueeseen. Mikäli puolueosasto hyväksyi hakemuksen, hakija otettiin puolueosaston ehdokasjäseneksi yhden vuoden koeajaksi. Tämän koevuoden aikana ehdokasjäsenellä oli oikeus ja velvollisuus ottaa osaa puolueen paikallisosaston toimintaan, tosin ilman äänioikeutta. Koevuoden aikana ehdokasjäsenille tarjottiin myös puolueen järjestämää poliittista koulutusta, ja heiltä voitiin vaatia esimerkiksi kirjallisia tehtäviä.

Koevuoden jälkeen paikallisosastossa järjestettiin äänestys, jossa päätettiin ehdokkaan jäsenyydestä. Äänestys ei ollut pelkkä muodollisuus, hakijoita voitiin myös hylätä tai heidän koeaikaansa voitiin pidentää. Hylätty jäsenhakemus puolueeseen toi yleensä mukanaan ongelmia esimerkiksi työelämässä.

Puolueen jäseneksi hyväksytylle ojennettiin jäsenyyden merkiksi puolueen jäsenkirja, puolueohjelma ja puolueen säännöt. Vielä 1950-luvulla puolueen jäsenten tuli kantaa aina mukanaan jäsenkirjaansa. Jäsenkirjan kadottamista pidettiin vakavana rikkeenä, osoittihan se välinpitämättömyyttä puoluejäsenyyttä kohtaan. Sitä paitsi jäsenkirja saattoi joutua kapitalistisen ”luokkavihollisen” käsiin. Jäsenkirjan kadottaminen johti vähintään suulliseen huomautukseen puolueosastossa.

Puoluejäsenyys oli periaatteessa jyvitetty ammattien ja yhteiskuntaluokkien mukaan. ”Työläisten ja talonpoikien puolue” halusi varmistua siitä, että sen jäsenistön pääosa tuli työväenluokasta ja maataloustyöläisistä. Niinpä työläisten ja kollektiivitilojen työntekijöiden oli suhteellisen helppo päästä puolueen jäseniksi, työpaikoilla ja kollektiivitiloilla järjestettiin jopa jäsenhakukampanjoita. Virkamiesten, esimerkiksi opettajien, oli paljon hankalampi päästä puolueeseen, koska vain pieni osa jäsenistä sai olla virkamiehiä. Erityisen työlästä jäseneksi pääseminen oli keskiluokkaan luetuille pienyrittäjille. Toisaalta jäsenjyvitystä pyrittiin hieman helpottamaan siten, että kerran työläisenä puolueeseen otettu laskettiin lopun ikäänsä työläiseksi. Niinpä DDR:n pitkäaikainen johtaja Erich Honecker laskettiin vuosikymmenten poliittisesta urastaan huolimatta työläisjäseneksi, olihan hän kommunistipuolueeseen liittyessään ollut katontekijä.

Jäsenyyden päättyminen

Jäsenyys SED:ssä päättyi joko kuolemaan, eroamiseen tai erottamiseen. Puolueesta eroaminen ei tosin käytännössä ollut mahdollista, koska erohalukas jäsen yksinkertaisesti erotettiin ennen hänen eroanomuksena käsittelyä. Puolueesta eroamista - tai pikemminkin sen yrittämistä - kutsuttiinkin nimellä ”yliviivaaminen” (Streichung), koska kyseisen puoluetoverin nimi yksinkertaisesti vedettiin yli jäsenkortistossa.

Puolueella oli kaikilla tasoilla niin kutsuttuja kontrollikomissioita, joiden tehtävänä oli puolueen jäsenistön tarkkaileminen ja tarvittaessa jäsenen rankaiseminen. Rangaistuksista ankarin oli puolueesta erottaminen. Tämä oli seurauksena esimerkiksi kielletyn materiaalin levittämisestä tai yhteydenpidosta kiellettyihin poliittisiin ryhmiin. Myös puolueen jäsenen saama rikostuomio johti puolueesta erottamiseen. Puolueesta erotetut joutuivat yleensä suurin ongelmiin yhteiskunnassa, he menettivät usein esimerkiksi työpaikkansa ja joutuivat muuttamaan pois kaupungeista.

Myös puhtaasti henkilökohtaiset asiat, kuten aviorikos, voivat johtaa rangaistusmenettelyyn puolueen sisällä, koska puoluetovereilta edellytettiin myös yksityiselämässä nuhteetonta ja esikuvallista käytöstä. Yleensä henkilökohtaiset asiat rangaistiin suullisella tai kirjallisella huomautuksella.

Erikoinen jäsenrekisteriin vaikuttanut asia oli puolueen jäsenkirjojen vaihto. Puolueen jäsenille annettiin noin 10–15 vuoden välein uudet jäsenkirjat, ja samalla jäsenistö tutkittiin tarkoin. Puoluetoverit, jotka eivät olleet olleet riittävän aktiivisia tai joiden jäsenyydestä löytyi muuta huomautettavaa, erotettiin tässä yhteydessä puolueesta yksinkertaisesti siten, ettei heille annettu uusia jäsenkirjoja luovutettujen vanhojen tilalle. Vuonna 1951 toimeenpannussa ensimmäisessä jäsenkirjojen vaihdossa noin viidesosa puolueen jäsenistä erotettiin ”virheellisten poliittisten mielipiteiden takia”. Suurin osa heistä oli entisiä sosiaalidemokraatteja. Viimeisen valmistellun jäsenkirjojen vaihdon piti tapahtua syksyllä 1989, mutta syksyn poliittiset myllerrykset tekivät operaatiosta tarpeettoman. Uudet jäsendokumentit oli kuitenkin jo painettu ja ne oli toimitettu puolueen paikallistoimistoihin. Operaatiota varten kaikki puolueen jäsenet oli jo ehditty haastatella.

Puolueen arkipäivä

SED:n jäsenet eli puoluetoverit toimivat yleensä puolueen paikallisosastoissa, joka oli puolueen pienin toiminnallinen yksikkö. Yleensä paikallisosastot toimivat työpaikkojen yhteydessä. Paikallisosasto piti yleensä kokouksen kerran kuussa (ei aina kesäkuukausina), ja paikallisosaston puoluetoverien odotettiin osallistuvan siihen. Kokoukset pidettiin yleensä arki-iltana työpäivän jälkeen noin klo 17, ja ne kestivät noin tunnista kahteen tuntiin. Kokoukset olivat yleensä suljettuja, poikkeustilanteissa paikallisosasto voi tosin päättää myös julkisen kokouksen pitämisestä.

Paikallisosasto valitsi keskuudestaan johtajiston, johon kuului paikallisosaston puheenjohtaja, puoluesihteeri, rahastonhoitaja ja tiedottaja. Suuremmissa paikallisosastoissa johtajisto voi olla suurempikin. Erityisen merkittävä rooli oli sihteerillä, koska hän sai puoluejohdolta ajankohtaista informaatiota poliittisesta tilanteesta. Informaatiolehti Parteiinformation oli luottamuksellinen, mutta yleensä kokouksissa sihteeri alusti lehden artikkelien pohjalta ajankohtaisista asioista. Kuukausittaisissa kokouksissa saatiin informaatiota puoluejohdolta ja keskusteltiin paikallisosaston toiminnasta. Myös vaalit toimitettiin paikallisosaston kokouksessa.

Puoluetovereilla oli aktiivinen ja passiivinen äänioikeus paikallisosaston kokouksissa; ehdokasjäsenillä tätä ei ollut. Paikallisosastoissa valittiin edustajat sekä puolueen piiritoimikuntaan että SED:n puoluepäiville. Äänestys oli periaatteessa vapaata, mutta käytännössä puoluejohto antoi hyvin tarkkoja ohjeistuksia esimerkiksi valittujen iästä, sukupuolesta ja ammatista.

Paikallisosaston kokouksen lisäksi paikallisosasto kokoontui kuukausittain puolueen järjestämään koulutustilaisuuteen. Koulutuksen aiheet annettiin keskitetysti puoluejohdolta, joka myös valmistutti siihen oppimateriaalin. Koulutuksissa käsiteltiin poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, tietysti puolueen marxistis-leninistisen maailmankatsomuksen pohjalta. Oppiaiheina saattoivat olla esimerkiksi Kolmannen maailman edistykselliset vapautusliikkeet tai sosialistisen yhteiskuntamallin kehittyminen Saksan maaperällä. Koulutuksessa esitelmöi joko paikallisen puolueosaston edustaja tai koulutuksen saanut esitelmänpitäjä. Puoluekoulutukseen saivat ottaa osaa myös muutkin kuin puolueen jäsenet, mikäli se katsottiin heille tarpeelliseksi heidän yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Opettajien ammattijärjestö oli päättänyt, että puoluekoulutukseen osallistuminen oli pakollista kaikille opettajille heidän jäsenyydestään riippumatta, koska sen katsottiin lisäävän heidän poliittista valveutuneisuuttaan.

Puoluekoulut

Paikallistasolla järjestettävien koulutustilaisuuksien lisäksi SED:llä oli erityisiä puoluekouluja. Niissä opiskelevat halusivat yleensä luoda uraa puolueessa tai yhteiskunnassa, mutta opiskelu oli toki mahdollista ilman urasuunnitelmiakin. Piiritasolla puolue järjesti ilta- ja viikonloppukursseja, joissa syvennettiin opiskelijoiden taloudellista, poliittista ja yhteiskunnallista tietämystä. Piirikuntatasolla järjestettiin syventäviä kursseja sekä täysipäiväisiä yksivuotisia koulutuksia, joiden suorittaminen mahdollisti yleensä pääsyn puolueen palkalliseksi työntekijäksi. Piiri- ja piirikuntatasolla oli mahdollista suorittaa myös etäkursseja, joihin liittyi erilaisia kirjallisia tehtäviä ja tenttejä.

Puolueella oli myös oma korkeakoulu, Karl Marx -korkeakoulu. Se tarjosi yhdestä kolmeen vuoteen kestäviä kursseja, jonka jälkeen opiskelija valmistui yhteiskuntatieteilijäksi. Periaatteessa alemman koulutuksen hyväksyttävä suorittaminen oli edellytys seuraavan asteen koulutukseen pääsemiseksi.

Puolueella oli myös omia tutkimuslaitoksia, joista tärkeimpiä olivat Marxismi-leninismin instituutti ja Yhteiskuntatieteellinen instituutti.

Puolueen rakenne

Paikallisosastot

SED:n toiminnan perustasona toimivat puolueen paikallisosastot. SED:n paikallisosastot oli yleensä järjestetty työpaikkojen mukaan, niin että esimerkiksi samassa tehtaassa, teollisuuskombinaatissa tai kollektiivitilalla työskentelevät puolueen jäsenet muodostivat oman paikallisosaston. Suurilla työpaikoilla saattoi toimia useitakin paikallisosastoja. Myös maantieteellisesti järjestettyjä paikallisosastoja oli, niihin kuuluivat ne puoluetoverit, jotka eivät olleet mukana työelämässä (esimerkiksi eläkeläiset).

Puolueen paikallisosasto valitsi keskuudestaan paikallisosaston puoluevirkailijat. Osastolla oli puoluesihteeri, joka toimi myös puheenjohtajana, rahastonhoitajana sekä tiedottajana (joka virallisesti oli vastuussa agitaatiosta ja propagandasta eli agit-propista). Suurissa puolueosastoissa saattoi olla muitakin virkailijoita. Kaikki paikallistason virkailijat toimivat ilman palkkaa.

Paikallisosastot vastasivat puolueen toiminnasta paikallistasolla, esimerkiksi työpaikalla. Puolueen jäsenet toteuttivat esimerkiksi ylhäältä esitettyjä kampanjoita paikallisesti. Paikallisosastot kokoontuivat yleensä kerran kuussa. Myös paikallista puoluekoulutusta järjestivät paikallisosastot.

Piirijohto

Saksan demokraattisen tasavallan alue oli hallinnollisesti jaettu piireihin (Kreise), ja kunkin piirin alueella toimivat SED:n paikallisosastot toimivat puolueen piirijohdon alaisina. Puoluepiirejä oli kaiken kaikkiaan 262. Näistä kaksikymmentä toimi erilaisissa järjestöissä, kuten Saksan vapaa nuorisossa FDJ:ssä ja keskusammattijärjestö FDGB:ssä, Valtion rautateillä, ulkoministeriössä ja ulkomaankauppaministeriössä, turvallisuuspalvelu Stasissa ja Kansallisessa kansanarmeijassa. Nämä siis rinnastuivat puolueen hierarkiassa piiriin.

Piirin paikallisosastojen edustajat (puoluesihteeri sekä osaston koosta riippuva määrä muita edustajia) valitsivat piirin edustajainkokouksessa piirijohdon. Piiriä johti piirin 1. sihteeri, joka johti piirin sihteeristöä. Sihteeristössä hänellä oli apunaan 2. sihteeri, taloussihteeri, maataloussihteeri (mikäli piiriin kuului maaseutua) ja tiedotussihteeri. Piirijohtoon kuuluivat sihteereiden lisäksi piirin johtaja tai kaupunginjohtaja (mikäli hän oli puolueen jäsen), paikallisen FDJ:n ja FDGB:n johtajat sekä puolueen piirikontrollikomission (joka selvitti jäsenyysasioita ja päätti esimerkiksi jäsenyydestä erottamisesta) johtaja.

Kaikki piirijohtoon kuuluvat toimivat palkattomasti. Tämän lisäksi piirillä saattoi olla myös palkattua henkilökuntaa vastaamassa esimerkiksi tiedotuksesta tai hallinnosta.

Muodollisesti puolueen piirijohto sai tehdä vain esityksiä piirin poliittiselle johdolle, mutta käytännössä SED:n asemasta johtuen piirijohdon esitykset pantiin lähes aina täytäntöön. Henkilövalinnoissa (kaaderikysymyksissä) tarvittiin myös puoluepiirin hyväksyntä.

Piirikuntajohto

Puoluepiirit jakautuivat hallinnollisen jaon mukaisesti 15 piirikuntaan (Bezirke). Piirien edustajat valitsivat piirikunnan edustajien kokouksessa piirikuntajohdon, johon kuuluivat piirikunnan 1. sihteeri, 2. sihteeri, tiedotussihteeri, taloussihteeri, maataloussihteeri, tiedesihteeri ja kulttuurisihteeri. Kuten piiritasollakin, piirikunnan johtoon kuuluivat myös nuorisojärjestö FDJ:n ja ammattijärjestö FDGB:n piiritason johtajat, piirin suunnittelukomission johtaja (joka vastasi suunnitelmatalouden toteuttamisesta piirikunnassa), kansanpoliisin piirikunnan johtaja ja Stasin aluejohtaja. Stasin aluejohtaja toimi siis nimellisesti piirikunnan 1. sihteerin alaisena, vaikka hänellä olikin operatiivisissa asioissa täysi toimintavapaus.

Piirikunnan 1. sihteerin virka oli Saksan demokraattisen tasavallan järjestelmässä jo hyvin merkittävä luottamustehtävä. Se kuului nomenklatuurakaaderiin eli niihin johtajiin, joiden valinta piti vahvistaa puolueen keskuskomiteassa. Piirikunnan 1. sihteerit olivat virkansa puolesta jäseniä puolueen keskuskomiteassa, osa jopa politbyroon ehdokas- tai täysjäseniä (Berliinin piirikunnan 1. sihteeri oli sitä aina). Piirikunnan 1. sihteeri toimi myös puheenjohtajana piirikunnan puolustusneuvostossa, jonka tehtävänä oli maanpuolustuksen järjestäminen.

Puolueen piirikunnan johto toimi virassaan ilman palkkaa. Sen sijaan jokaisessa piirissä oli myös puoluepiirin hallinto, jossa työskenteli palkattuja työntekijöitä.

Jokaisella puolueen piirikunnalla oli oma sanomalehti, jossa julkaistiin puolueen paikallista toimintaa koskevia artikkeleita tai uutisia sekä tiedotuksia. Piirikunnalla oli myös oma piirikuntakoulunsa.

Puoluekokous

Muodollisesti Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen korkein päättävä elin oli puoluekokous. Puolueen ensimmäinen puoluekokous pidettiin vuonna 1946, jolloin puoluekokous päätettiin järjestää joka vuosi. Seuraava kokous järjestettiinkin jo vuonna 1947, mutta sitä seuraava vasta vuonna 1950, jolloin puoluekokous päätettiin järjestää joka neljäs vuosi. Vuonna 1971 päätettiin kokouksen pitämisestä vain joka viides vuosi. Vuodesta 1976 puoluekokous pidettiin Berliinin Tasavallan palatsin suuressa salissa.

Viimeinen säännönmukainen SED:n puoluekokous pidettiin 1986, seuraava oli tarkoitus järjestää 1991. Poliittisen tilanteen muututtua puoluekokous päätettiin siirtää ensin vuoteen 1990, lopulta se järjestettiin paniikinomaisissa tunnelmissa 8.-9. joulukuuta 1989. Tuolloin puolue päätti luopua siihenastisesta kurssistaan ja tunnustautui demokraattiseksi. Se muutti myös nimensä Demokraattisen sosialismin puolueeksi ja valitsi uuden puoluejohdon.

Virallisesti puoluekokouksen edustajat valittiin piirien edustajien kokouksissa puolueen keskuskomitean esitysten pohjalta. Käytännössä keskuskomitean ehdotuksista ei poikettu, joten varsinainen valinta tapahtui siellä. Kokousedustajat valittiin huolella, niin että eri joukkojärjestöt, kuten nuorisojärjestö FDJ, ammattijärjestö FDGB ja naisjärjestö DFD olisivat olleet asianmukaisella tavalla edustettuina. Edustajien valinnassa kiinnitettiin huomiota myös siihen, että naisilla ja nuorilla olisi ollut riittävä edustus, samoin kuin siihen, että ansoituneilla työläisillä olisi ollut edustajia kokouksessa.

Kokouksen ohjelma valmisteltiin huolella etukäteen. Kokousedustajien puheenvuorot sovittiin etukäteen, ja niiden käsikirjoitus käytiin useaan kertaan läpi puolue-elimissä, jotta ne varmasti sopisivat puolueen linjaan ja kokouksen kokonaisuuteen. Kokouksen tärkein puhe oli puolueen pääsihteerin pitämä linjapuhe, jota edustajat sitten kommentoivat. Paikalla oli myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen edustaja, joka piti tervehdyspuheen, samoin kuin muiden sosialistimaiden hallitsevien puolueiden edustajia, jotka myös saivat sanansijan. Usein myös 3. maailman ”edistykselliset” valtiot tai vapautusliikkeet olivat lähettäneet edustajiaan. Puoluekokoukselle lähetettiin myös tervehdyssähkeitä, jotka luettiin kokouksessa ääneen.

Eri joukkojärjestöjen edustajat käyttivät myös kokouksissa puheenvuoroja, tarkastellen poliittista tilannetta oman sidosryhmänsä kannalta. Samoin kokouksessa esiintyivät Thälmann-pioneerien edustajat, samoin kuin kansanpoliisin ja Kansallisen kansanarmeijan edustajat.

Puoluekokous hallitsi DDR:n tiedotusta. Sitä lähetettiin suorina lähetyksinä valtiollisilla kanavilla ja päätöksiä kommentoitiin ajankohtaisohjelmissa. Puolueen pää-äänenkannattaja Neues Deutschland julkaisi sivuillaan pääsihteerin ja NKP:n edustajan puheen kokonaisuudessaan sekä otteita muista puheista. Kokouksen puheenvuorot myös koottiin kirjaksi.

Puoluekokous teki muodollisesti puolueen suuria poliittisia linjoja koskeneet päätökset. Se hyväksyi puolueohjelman sekä valitsi puolueelle keskuskomitean.

Puoluekokousedustajat saivat lahjan, usein kultakellon, muistoksi kokouksesta. Myös tavallinen kansa sai osansa: kauppoihin ilmestyi ennen puoluekokousta tarvikkeita, esimerkiksi hedelmiä, joita ei muuten juurikaan ollut saatavissa. "Puoluekokousbanaanit" tekivät puoluekokouksesta odotetun tapahtuman.

Keskuskomitea

Puolueen keskuskomitea käytti teoriassa ylintä päätäntävaltaa SED:ssä, kun puoluekokous ei ollut koolla. Neuvostomallinen keskuskomitea luotiin puolueeseen vuonna 1950, jolloin puolue muokattiin ”uuden tyypin puolueeksi” Neuvostoliiton kommunistisen puolueen mallin mukaan. Samalla vanha puoluehallitus erosi.

Puolueen keskuskomitea oli kooltaan melko suuri; vuonna 1989 siihen kuului 165 täysjäsentä ja 57 ehdokasjäsentä. Käytännössä kaikki merkittävät valtiolliset johtajat – mikäli he olivat puolueen jäseniä – kuuluivat keskuskomiteaan. Samoin keskuskomiteaan kuuluivat korkeat puoluefunktionäärit (esimerkiksi piirikuntien pääsihteerit). Tärkeimpien teollisuuslaitosten ja kombinaattien johtajat kuuluivat yleensä keskuskomiteaan, samoin kuin eläkkeellä olevat kenraalit. Muodollisesti puoluekokous määräsi keskuskomitean kokoonpanon. Keskuskomitea itse voi kutsua komiteaan ehdokasjäseniä ja kutsua ehdokasjäseniä täysjäseniksi, vaikka päätökset pitikin vahvistaa puoluekokouksessa.

Puolueen keskuskomitea pysyi aina sangen miesvaltaisena, naisten osuus ei missään vaiheessa noussut yli 15 %.

Koska SED:n johtava rooli oli määrätty DDR:n perustuslaissa, katsottiin keskuskomitean jäsenten olevan hierarkiassa ministerien yläpuolella (tosin SED:hen kuuluvat ministerit yleensä kuuluivat myös keskuskomiteaan). Keskuskomitean jäsenillä oli DDR:ssä monia erikoisetuja, esimerkiksi omat loma-asunnot. Heillä oli vapaa pääsy kaikkiin puolueen ja valtion tiloihin koko tasavallan alueella. Keskuskomitean jäsenet kuuluivat myös niin kutsuttuun matkustuskaaderiin, joka sai tarvittaessa matkustaa myös kapitalistisiin ulkomaihin – tosin heidänkään liikkumisensa ei ollut täysin vapaata.

Keskuskomitean toimintaa johti komitean sihteeristö, jonka johdossa oli keskuskomitean pääsihteeri (vuosina 1953–1975 Ensimmäinen sihteeri). Pääsihteeri johti myös puolueen politbyroota, ja hänen asemansa vastasi puoluejohtajan asemaa. Komitean noin kymmenen sihteerin johdossa toimi noin 40 jaosta, jotka vastasivat puoluetoiminnasta ja yhteiskunnallisesta elämästä. Käytännön toiminnasta vastasivat keskuskomitean palkatut työntekijät, joita oli vuonna 1989 noin 2 000.

Vielä Walter Ulbrichtin aikana keskuskomitea kokoontui useamman kerran vuodessa ja asioista saatettiin keskustella vilkkaasti ja jopa väitelläkin. Erich Honeckerin kaudella keskuskomitean kokoontumiset muuttuivat selvästi kaavamaisemmiksi. Se kokoontui vain kahdesti vuodessa ja yleensä hyväksyi politbyroon päätökset sellaisenaan. Käytännön johto siirtyikin selvästi politbyroolle.

SED:n keskuskomitea piti viimeisen kokouksena viikko ennen viimeistä puoluekokousta, 3. joulukuuta 1989. Tuolloin se erotti useita Honeckerin ajan johtavia puoluetovereita puolueesta. Sen jälkeen se itse erosi yhdessä politbyroon kanssa.

Politbyroo

Puolueen politbyroo oli johtavien puoluetovereiden muodostama "puoluehallitus", joka vastasi puolueen käytännön toiminnasta. Siihen kuului noin 15–25 täysjäsentä (esimerkiksi keskuskomitean sihteristön kymmenen sihteeriä) ja kymmenkunta ehdokasjäsentä, joilla ei ollut äänioikeutta. Puhetta politbyroossa johti keskuskomitean pääsihteeri.

Keskuskomitea kokoontui yleensä kerran viikossa, tiistaisin klo 10, kokoukseen, joka kesti noin kaksi tuntia. Kokouksessa käsiteltävät asiakirjat oli lähetetty jäsenille jo etukäteen tutustumista varten; ne oli valmisteltu keskuskomitean eri jaostoissa. Politbyroon jäsenillä oli omat vastuualueet, joihin kuuluvat asiat he esittelivät. Yleensä kokouksissa ei syntynyt väittelyitä, samoin äänestykset olivat käytännössä harvinaisia. Politbyroon jäsenet luottivat asiaa valmistelleen jäsenen asiantuntemukseen, ainakin, jos asialla oli jo pääsihteerin hyväksyntä. Erityisen tarkasti kritiikkiä vältettiin valtion turvallisuutta koskevien asioiden käsittelyssä, pääsihteeri käsitteli ne yleensä luottamuksellisesti asianomaisten politbyroon jäsenten kanssa.

Koska SED:n johtava rooli oli määritelty DDR:n perustuslaissa, jäi hallitukselle (virallisesti DDR:n ministerineuvostolle) lähinnä politbyroon päätösten toimeenpanijan rooli. Toisaalta ministerineuvoston puheenjohtaja oli virkansa puolesta aina politbyroon jäsen, kuten myös kansankamarin puheenjohtaja.

SED:n keskuskomitea ja politbyroo toimivat puolueen perustamisesta aina vuoteen 1959 Itä-Berliinin keskustassa Kaufhaus Jonass -nimisessä entisessä tavaratalossa, joka sijaitsee Torstrassen ja Prenzlauer Alleen kulmassa. Vuosina 1959–1989 puolueen johto toimi Haus am Werderschen Marktissa, entisessä Reichsbankin talossa aivan historiallisessa keskustassa.

Johto

Keskuskomitean pääsihteeri oli Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen korkein puoluevirka. Neuvostoliittolaisen esikuvan mukaan puolueella ei ollut puoluejohtajaa, vaan korkein virka oli pääsihteeri. Pääsihteeri johti puhetta sekä keskuskomiteassa että politbyroossa. Vaikka kyseessä oli puoluevirka, oli pääsihteeri käytännössä DDR:n valtionpäämies, määrittelihän jo perustuslaki SED:n johtavan roolin DDR:ssä.

Puheenjohtajat

Vuodesta 1946 vuoteen 1950 puheenjohtajuus oli kollektiivinen jonka jälkeen puheenjohtajan asema muuttui keskuskomitean pääsihteerin virkaan

• Wilhelm Pieck, 22. huhtikuuta 1946 - 25. heinäkuuta 1950

• Otto Grotewohl, 22. huhtikuuta, 1946 - 25. heinäkuuta 1950

Keskuskomitean pääsihteerit

Vuodesta 1953 vuoteen 1976 pääsihteerin tittelinä oli Ensimmäinen sihteeri

Pääsihteerin virka oli SED:ssä hyvin vakaa, se oli puolueen historiassa vain kolmella henkilöllä:

• Walter Ulbricht, vuodesta 1950 vuoteen 1953 pääsihteeri, sen jälkeen Ensimmäinen sihteeri 3. toukokuuta 1971 asti
• Erich Honecker, 3. toukokuuta 1971 lähtien vuoteen 1976 Ensimmäinen sihteeri, sitten 18. lokakuuta 1989 pääsihteeri
• Egon Krenz, 18. lokakuuta 1989 – 3. joulukuuta 1989 pääsihteeri

Vakaumuksellinen SED

SED oli 1970-luvulle saakka neuvostoliittolaisen marxismi-leninismin johtava kannattaja Itä-Euroopassa ja Neuvostoliiton ideologian kannattaja Länsi-Euroopan eurokommunismia vastaan. Se ei kuitenkaan enää 1980-luvun alusta lähtien pitänyt kaikkia Neuvostoliiton malleja seuraamisen arvoisina sosialistisen yhteiskunnan kehityksessä, eikä se ryhtynyt vuonna 1985 noudattamaan Gorbatšovin glasnost-politiikkaa.

SED:n asema murtuu: muutos PDS:ksi

Berliinin muurin murruttua 1989 SED luopui marxismi-leninismistä ja muutti nimensä muotoon Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue – Demokraattisen sosialismin puolue (SED-PDS) ottaen seuraavana vuonna lyhyemmän nimen Demokraattisen sosialismin puolue (PDS). Vuonna 2005 nimi muuttui Vasemmistopuolue.PDS:ksi.

Ensimmäisissä koko Saksan vaaleissa 1990, joihin PDS osallistui Gregor Gysin johtamana, puolue sai 2,4 % äänistä. Entisellä DDR:n alueella se sai 10 % äänistä. PDS sai liittopäiville 17 varamiestä. Vuonna 1994 puolue sai jo 4,4 % äänistä ja 30 paikkaa. Vuonna 1998 se ylitti 5 % äänikynnyksen ja sai 36 edustajaa. Gysin vetäydyttyä 2000 PDS:n laski 4,3 %:iin ja puolue sai vain kaksi varasijaa.

Vuoden 2002 kokouksessa PDS hyväksyi uuden ohjelman ja valitsi johtajakseen Lothar Biskyn. Vuoden 2004 eurovaaleissa PDS sai 6,1 % äänistä. Itäisissä osavaltioissa se oli toiseksi suosituin puolue kristillisdemokraattien jälkeen.

Vuonna 2005 puolueen nimi muuttui Vasemmistopuolue.PDS:ksi, joka yhdistyi vuonna 2007 pääosin entisistä vasemmistososiaalidemokraateista koostuneen WASG:n kanssa uudeksi puolueeksi nimellä Vasemmisto.

SED:n pääsihteerit

Vuosina 1953–1976 ensimmäinen sihteeri

• Walter Ulbricht (heinäkuu 1950 – 3. toukokuuta 1971)
• Erich Honecker (3. toukokuuta 1971 – 18. lokakuuta 1989)
• Egon Krenz (18. lokakuuta 1989 – 3. joulukuuta 1989)