Evankelinen herätysliike
Evankelinen herätysliike on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä. Historiallisesti evankelinen herätysliike kuuluu niin sanotun uusluterilaisuuden piiriin.
Evankelinen herätysliike syntyi 1840-luvulla herännäisyyden piirissä tapahtuneen hajaannuksen seurauksena, jonka alullepanija oli Pöytyän seurakunnan kappalainen Fredrik Gabriel Hedberg. Hedbergin evankelinen opetustapa herätti kritiikkiä heränneiden keskuudessa, minkä seurauksena Hedberg ajautui eroon liikkeestä vuonna 1844 ja perusti evankelisen liikkeen. Liikkeen keskusjärjestöksi muodostui vuonna 1873 toimintansa aloittanut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY). Liikkeen ruotsinkielinen keskusjärjestö on Svenska Lutherska Evangeliföreningen.[1][2]
Evankelisen herätysliikkeen laulukirjat ovat Siionin kannel sekä Sionsharpan.
Oppi
muokkaa
Omistava usko
muokkaaEvankelinen herätysliike perustuu hedbergiläiseen uskontulkintaan, jonka mukaan kristitty saa turvallisesti omistaa uskossa pelastuksen. Evankelisen opetuksen mukaan kristitty saa uskon pelastuksen lahjana jo kasteessa.[3] Evankelisuutta on sanottu "omistavaksi" uskoksi ja "heti"-uskoksi, erotukseksi herännäisyyden "odottavasta" ja "ikävöivästä" uskosta.
Evankelisuutta on kuvattu varsin opilliseksi herätysliikkeeksi, joka korostaa Martti Lutherin kirjojen ja luterilaisten tunnustuskirjojen tärkeyttä, mutta myös lähetystyön tärkeyttä. Kuitenkin oppiakin tärkeämpää evankelisuudelle on vapaan armon korostaminen.
Kirkkopolitiikka
muokkaaKirkkopoliittisesti evankelinen liike on nähnyt tehtäväkseen puolustaa tunnustuksellisen luterilaisuuden perinnettä. Tämä ilmeni muun muassa 1840-luvun kirkkolakiehdotuksen suppeana pidetyn tunnustuspykälän arvosteluna. Evankelinen liike on pitänyt tunnustuspykälää kirkon järjestysmuodon kulmakivenä.[4] Pääosin evankelinen liike suhtautui pidättäytyvästi 1960-luvun radikaalisiin muutosvaatimuksiin. SLEY oli valmis osittain yhdistymään uuspietistisen liikkeen kritiikkiin, jonka mukaan kirkollinen uudistus kohdistui kristillisen pelastussanoman ja Raamatun kannalta toisarvoisiin asioihin.[5] Evankelinen liike on virallisesti suhtautunut nk. virkakysymyksessä torjuvasti naispappeuteen.lähde?
Suuntaukset
muokkaa1850-luvulta lähtien evankelisen liikkeen sisältä alkoi ilmetä sisäistä jännitystä roseniuslaisten pohjalta.[4] Liikkeen keskusjärjestöksi muodostui vuonna 1873 toimintansa aloittanut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY). Liikkeen ruotsinkielinen keskusjärjestö on Svenska Lutherska Evangeliföreningen.[1] 1920-luvun uskonnonvapauslain perusteella evankelis-luterilaisen kirkon piiristä erosi evankeliseen liikkeeseen laskettavat Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ja Seurakuntaliitto.[6] Vuonna 2008 joukko evankelisia ja pappeja perusti Evankelisen lähetysyhdistyksen.lähde?
Historia
muokkaa
Tausta
muokkaa1840-luvun kuluessa asenne herännäisyyttä ja herätysliikkeitä kohtaan muuttui kirkon piirissä suopeammaksi. Ulkoisen paineen helpottaminen loi tilaa herätysliikkeiden keskinäisille linjavedoille. Herätysliikkeiden keskuudessa lisääntyi alttius oppikysymyksiin, johon liittyy herännäispappien perehtyminen Lutherin teoksiin sekä heräävään tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Henrik Renqvistin polemiikkia seurasi opillinen kiista, joka puhkesi Fredrik Gabriel Hedbergin (1811–1893) kirjasta Uskon oppi autuuteen pohjalta. Tässä kiistassa keskeistä oli kysymys asenteesta Lutherin oppeihin sekä liikkeen pietismistä saamiin vaikutteisiin.[7]
Hedbergin evankelinen herätys
muokkaaRaippaluodon aikanaan Hedberg sai voimakkaan evankeliumin kokemuksen, jonka taustalla oli muun muassa Lutherin Evankeliumiposti. Tämän seurauksena syntynyt evankelinen herätys erkani herännäisyydestä 1843. Taustalla oli muun muassa se opillinen seikka, että evankelinen liike korosti herännäisyydestä poiketen ihmisen saavan heti uskoa olevansa Jumalan lapsi Raamatun lupausten perusteella. Hedberg alkoikin julistaa "iloista evankeliumia". Sen mukaan ihmisen ei tarvitse etsiä itsestään katumusharjoituksen oikeita merkkejä, vaan saa omistaa jo nyt pelastuksen. Jumala on jo pelastanut ihmisen Jeesuksen lunastuskuoleman ja kasteen kautta.lähde?
Evankelisen liikkeen hahmottuminen
muokkaa1840-luvun kirjallinen polemiikki aiheutti avoimen kuilun Hedbergin sekä Paavo Ruotsalaiseen tunnustautuvan herännäisyyden välille. Ristiriita muodostui korostuserojen pohjalta ylipääsemättömäksi ja johti Hedbergin ympärille ryhmittyneen opposition erottumiseen omaksi liikkeeksi. Liikkeen leviämistä edistivät ratkaisevasti Hedbergin kirjoitukset ja kirjat. Toinen liikkeen tunnusomainen piirre oli liikkeen korostunut kaksikielisyys, joka mahdollisti liikkeen leviämisen ruotsinkielisille alueille sekä Ruotsiin. Hedberg julkaisi Evangelisten-lehteä Ruotsissa vuosina 1849–1851.[8]
1850-luvulla evankelisen liikkeen keskuspaikaksi nousi Varsinais-Suomi ja erityisesti Turku ja Hedbergiä tultiin kuulemaan Kaarinaan pitkien matkojen takaa. 1860-luvulla evankelisen papiston määrä nousi jo useisiin kymmeniin. Monet liikkeen varhaisen vaiheen pappismiehistä toimivat maan ruotsinkielisellä alueella. Evankelisen liikkeen syntyminen rajoitti herännäisyyden vaikutusta erityisesti Lounais- ja Etelä-Suomen alueella.[4]
Kirkkopoliittisesti evankelinen liike on nähnyt tehtäväkseen puolustaa tunnustuksellisen luterilaisuuden perinnettä. Tämä ilmeni muun muassa 1840-luvun kirkkolakiehdotuksen suppeana pidetyn tunnustuspykälän arvosteluna. Evankelisen liikkeen edustajat keskittivät huomionsa tunnustuspykälään myös keskusteltaessa Schaumannin kirkkolakiehdotuksesta 1860-luvulla.[4] Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) perustamiseen mennessä vuonna 1873 evankelisuutta oli jo 200 seurakunnassa.
SLEY:n ja SLEF:n perustaminen
muokkaa- Pääartikkeli: Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
Evankelinen herätysliike järjestäytyi virallisesti vuonna 1873, jolloin perustettiin Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY).[3] SLEY näki tehtäväkseen puolustaa tunnustuksellista luterilaisuutta sekä kustantaa ja levittää sen mukaista hengellistä kirjallisuutta. Tunnustuksellisissa korostuksissaan liike läheni osin samanaikaista Saksan tunnustuksellista uusluterilaisuutta. Hartauskirjallisuuden ohella yhdistys kustansi ja levitti Lutherin teoksien suomennoksia. Evankelinen liike levisi voimakkaasti 1870- ja 1880-luvuilla sen ydinalueilta kohti Etelä- ja Keski-Pohjanmaata, Keski-Suomea ja Karjalaa.[9]
Evankelinen herätysliike jakaantui 1920-luvulla suomen- ja ruotsinkielisiin. Vuonna 1922 perustettiin Svenska Lutherska Evangeliföreningen.[2]
Kulttuuri
muokkaaKokoustoiminta
muokkaaEvankelisen liikkeen kokoustoiminta muodostui alkuvaiheessa samankaltaiseksi kuin heränneiden. Liikkeen kannattajat kokoontuivat hartaustilaisuuksiin koteihin ja suuntasivat kirkkomatkansa evankelisten saarnaajien pakeille. Konventikkeliplakaatin asettamien rajoitusten aikana suuremmat kokoukset pidettiin virkaanasettajaisten, perhejuhlien ja markkinoiden yhteydessä.[8]
Kirjallisuus
muokkaaEvankelisen liikkeen suosituinta kirjallisuutta ovat olleet Hedbergin kirjat ja kirjoitukset. Hedbergin rinnalla merkittävän auktoriteettiaseman ovat saaneet Lutherin teokset. Erityisen arvostetun aseman sai Pretoriuksen Hengellinen aarreaitta, joka koettiin erityisen läheksi ihmisvanhurskautta vastustavan luonteensa vuoksi. Tunnustukselliseen luterilaisuuteen kohdistunut harrastus sai liikkeen papiston toimimaan aktiivisesti Lutherin teosten sekä tunnustuskirjojen suomentamisen hyväksi.[4]
Lehdistö
muokkaaEvankelisilla on ollut useita lehtiä 1800-luvulla aina liikkeena alkuajoista lähtien. Pitkäaikaisimpia lehtiä ovat olleet Evankeliumiyhdistyksen lehdet Sanansaattaja ja Sändebudet. Lehdet aloittivat ilmestymisen vuonna 1876. Päälehtien rinnalle syntyi 1900-luvun alussa lähetyslehti sekä nuorten ja lasten lehdet.[10]
Tapahtumat
muokkaaKesäisin pidettävillä SLEY:n Evankeliumijuhlilla käy noin 15 000 henkeä. Vuonna 2007 Ylistarossa kävi tosin noin 12 000 henkeä. Evankelinen lähetysyhdistys ELY järjesti ensimmäiset kesäjuhlansa vuonna 2008.
Vuosittain järjestettävät Maata näkyvissä -festarit kokoavat noin 10 000 nuorta (vuonna 2006 paikalla pääkonsertissa oli täydet 11 000 henkilöä ja vuonna 2007 n. 12 000). Yhdistys on yksi kirkon lähetysjärjestöistä. Evankelisen liikkeen suomenkielinen pää-äänenkannattaja on Sanansaattaja ja ruotsinkielinen vastaava Sändebudet. Evankelinen herätysliike julkaisee yhdessä Kansanlähetyksen kanssa Nuotta-lehteä, Suomen vanhinta kristillistä nuorisojulkaisua.
Kannattajakunta
muokkaa
Toimintaa vähintään:
Vaikuttajat
muokkaaEvankelinen liike sai Hedbergin vaikutuksesta jo alkuvaiheessa taakseen runsaan joukon nuorta papistoa. Evankelisuuden kannattajakunta koostui erityisesti alkuvaiheessa alemmista sosiaaliryhmistä ja vasta myöhemmin liike levisi säätyläisten ja ylemmän luokan keskuuteen.[4] Evankeliseen herätysliikkeeseen kuuluvia vaikuttajia ovat olleet muun muassa Emil Teodor Gestrin, Johannes Bäck, Pietari Kurvinen, Julius Engström, Heino Pätiälä, Hanna Rauta, A. Aijal Uppala, K. E. Salonen, Eeli J. Hakala, A. E. Koskenniemi, K.V. Tamminen, Lauri Takala, Martti Parvio, Elias Somppi, Toivo Harjunpää, Eero Lehtinen ja Simo Kiviranta.
Kannatusalueet
muokkaa1850-luvulla evankelisen liikkeen keskuspaikaksi nousi Varsinais-Suomi ja erityisesti Turku. Täältä liike levisi Uudenkaupungin seudulle ja Ahvenanmaalle. Lounais-Suomesta liike levisi pian Uudellemaalle, aluksi sen ruotsinkielisiin rannikkoseurakuntiin. Toinen luonnollinen leviämissuunta oli Etelä- ja Lounais-Häme sekä eteläinen Satakunta. Vahvan rukoilevaisuuden seudulla liike sai kannatusta ainoastaan Raumalla ja Porissa. Liike sai varhaisessa vaiheessa kannattajia erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, josta liike levisi Pohjois-Pohjanmaalle Raahen ja Oulun seudulle.[8] Evankelinen liike levisi voimakkaasti 1870- ja 1880-luvuilla sen ydinalueilta kohti Etelä- ja Keski-Pohjanmaata, Keski-Suomea ja Karjalaa.[9] 2000-luvulla evankelinen liike toimii vahvimmin Lounais-Suomessa sekä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.
Lähteet
muokkaa- Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia. (Osa 3: Autonomian kausi 1809–1899) Werner Söderström Osakeyhtiö, 1992. ISBN 951-0-16493-3
- Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia. (Osa 4: Sortovuosista nykypäiviin 1900–1990) Werner Söderström Osakeyhtiö, 1995. ISBN 951-0-16494-1
- Pajamo, Reijo: Kirkkomusiikki. (Suomen musiikin historia) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27707-X
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Pajamo 2004, s. 281
- ↑ a b SLEF Uskonnot.fi. 16.5.2018. Viitattu 7.11.2022.
- ↑ a b SLEY Uskonnot.fi. 17.5.2018. Viitattu 7.11.2022.
- ↑ a b c d e f Murtorinne 1992, s. 161–163
- ↑ Murtorinne 1995, s. 323–325
- ↑ Murtorinne 1995, s. 185
- ↑ Murtorinne 1992, s. 154–155
- ↑ a b c Murtorinne 1992, s. 159–161
- ↑ a b Murtorinne 1992, s. 324–325
- ↑ Huotari, Voitto: Kirkkomme herätysliikkeet tänään, s. 109. Pieksämäki: Kirjapaja, 1981. ISBN 951-621-297-2