Lennart Oesch

Karl Lennart Oesch syntyi Sveitsistä muuttaneen tehtailijan, meijeristi Christian Oeschin ja tämän vaimon Anna o.s. Stegmanin kuudenneksi lapseksi.^[6] Hän syntyi Pyhäjärven Taubilassa, missä Christian toimi tilanhoitajana Freedrickszin omistamassa kartanossa. Oesch vietti lapsuusvuotensa Tohmajärvellä, jonne hänen isänsä perusti juustomeijerin Kemieen 1895.^[7] Karl Lennart tunnettiin paikkakunnalla "Juusto-Össin poekana". Kenraalin lapsuusaikoina perheen kotiopettajana toimi kirjailija Jalmari Finne, jonka teos Kiljusen herrasväki on saanut innoituksensa perheen elämästä. Tohmajärven keskustassa sijaitsevat Oeschintie sekä Oeschinkuja, joka kulkee Oeschin entisen juustomeijerin tuntumasta.

Oesch kirjoitti ylioppilaaksi Sortavalan reaalilyseosta 1911 ja liittyi Karjalaiseen Osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisella osastolla luonnontieteitä vuosina 1911–1915. Hän aloitti sotilasopintonsa Ranskassa osallistumalla upseerien täydennyskurssille Metzissä (Centre d'études tactiques d'artillerie) ja seuraavaksi Versailles’ssa (École d'information des généraux et colonels), jossa hän osallistui myös kenttäkoulutuskurssille (École d'instruction des lieutenant-colonels et colonels). Lisäksi hän teki vuosina 1923 ja 1924 useita opintomatkoja Versailles’hin, Camp de Maillyyn ja Vincennesiin. Matkoillaan hän sai oppia eri aselajeissa ja joukko-osastoissa, kuten jalkaväessä, hyökkäysvaunurykmentissä, kenttätykistössä, ratsuväessä ja ilmavoimissa. Näiden opintojen jatkeeksi hän kävi Ranskan sotakorkeakoulun vuosina 1924–1926.^[8][9]

Sotakorkeakoulun jälkeen 1928 hän teki opintomatkan Ruotsiin, jossa seurasi Ruotsin sotakorkeakoulun talvikenttäharjoituksia ja opetusmenetelmiä. Vuonna 1930 hän vieraili Saksassa seuraamassa sotaharjoituksia. Seuraavana vuonna hän oli mukana Puolassa seuraamassa paikallista syyssotaharjoitusta, ja vielä samana vuonna hän teki matkan Viroon tutustuakseen paikalliseen sotalaitokseen.^[8][9]

Oesch liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon ja lähti Saksassa sotilaskoulutusta antavalle Pfadfinder-kurssille, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. helmikuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan. Myöhemmin hänet sijoitettiin 10. syyskuuta 1915 alkaen Preussin Kuninkaallisen Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet komennettiin 22. elokuuta 1916 jääkärivärväystehtäviin Suomeen.

Suomessa hän toimi niin sanotulla itäisellä etapilla Nurmeksen etappiaseman johtajana.^[8] Värväystehtävistä hän palasi takaisin Saksaan 3. maaliskuuta 1917 ja hänet sijoitettiin entiseen komppaniaansa. Myöhemmin hänet siirrettiin 10. heinäkuuta 1917 alkaen vasta perustettuun pataljoonan 2. konekiväärikomppaniaan. Pataljoonan Libaun-aikana Oesch toimi muun muassa opettajana ja kouluttajana useilla erikoiskursseilla sekä suoritti tuona aikana itsekin Saksan sotakoulun A-kurssin.

Oesch astui Suomen armeijan palvelukseen Saksassa 11. helmikuuta 1918, ensin vannottuaan sotilasvalan Suomen armeijalle ja allekirjoitettuaan palvelusitoumuksen. Tässä yhteydessä hänet ylennettiin kapteeniksi. Saksasta hän saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Vaasassa hän sai ylipäälliköltä tehtävän perustaa ja järjestää valkoisen armeijan 8. jääkäripataljoona. Kyseinen pataljoona oli aluksi alistettuna 3. jääkärirykmentille ja myöhemmin 4. jääkärirykmentille. Oesch komensi näin muodostamaansa pataljoonaa sisällissodan Raudun taistelussa ja myöhemmin rajaseuduilla käydyissä kahakoissa.^[9]

Oesch sai sisällissodan jälkeen tehtäväkseen armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä perustaa Vuoristoprikaati. Tähän tehtävään hän ryhtyi 18. kesäkuuta 1918. Tehtävän suoritettuaan hänet määrättiin 28. kesäkuuta 1918 alkaen perustamansa prikaatin esikantapäälliköksi. Vuoristoprikaatista Oesch siirrettiin 29. marraskuuta 1918 alkaen Yleisesikuntaan, jossa hänet sijoitettiin tiedusteluosaston (osasto 3:n) päälliköksi.^[8][9]

Yleisesikunnasta Oesch siirrettiin takaisin Vuoristoprikaatiin ja nimitettiin 27. joulukuuta 1918 Kaartin jääkaripataljoonan komentajaksi. Hänet komennettiin edelleen 11. helmikuuta 1920 alkaen Sotaväen esikuntaan, jossa Oesch toimi esikuntapäällikön apulaisena. Sotaväen esikunnasta hänet nimitettiin 21. lokakuuta 1920 Viipurin rykmentin komentajaksi. Viipurin rykmentistä Oesch siirrettiin 15. elokuuta 1924 Kadettikouluun, missä hän toimi taktiikan opettajana. Oesch nimitettiin 26. syyskuuta 1925 Yleisesikuntaan toimisto IX:n päälliköksi, joskin hän oli käytännössä koko ajan opiskelemassa Ranskassa.^[8][9]

Ranskasta palattuaan hänet ylennettiin everstiksi ja nimitettiin 12. elokuuta 1926 alkaen Sotakorkeakoulun johtajaksi, josta hänet siirrettiin 4. heinäkuuta 1929 alkaen 1. Divisioonan komentajaksi ja ylennettiin kohta sen jälkeen kenraalimajuriksi. Ylennys oli suoraa jatkoa hänen siirrelleen 27. lokakuuta 1930 alkaen Yleisesikunnan päälliköksi.^[8] Yleisesikunnassa toimiessaan hänet nimitettiin Mäntsälän kapinan aikana lyhyeksi aikaa apulaissisäministeriksi Sunilan II hallitukseen. Oesch on ollut Suomen ministereistä lyhimmän ajan toimessa, vain 12 päivää, 3.–14. maaliskuuta 1932.^[10] Vuosina 1931–1936 Oesch hoiti useita sotaväen päällikön viransijaisuuksia.^[9]

Kenraaliluutnantiksi Oesch ylennettiin itsenäisyyspäivänä 1936.^[8] Oeschin johdolla valmistettiin talvisodassa käytetyt liikekannallepanosuunnitelmat.

Ennen talvisodan puhkeamista syksyllä vuonna 1939 Oesch nimitettiin valtioneuvoston päätöksen mukaisesti Päämajan Yleisesikunnan päälliköksi ja hän oli näin ollen ylipäällikkö Mannerheimin lähin apulainen.^[11] Hänen nimitystään vastusti valtioneuvostossa Eljas Erkko.^[12] Helmikuussa 1940 Oesch määrättiin väliaikaisesti erotetun kenraali Walleniuksen tilalle Rannikkoryhmän komentajaksi. Nopeasti kokoon haalittujen joukkojen avulla kenraaliluutnantti Oesch sai vihollisen etenemisen pysäytetyksi Viipurin länsipuolella.^[3] Välirauhan aikana Oesch toimi II Armeijakunnan komentajana.^[9]

Jatkosodan alun hyökkäysvaiheessa kesällä 1941 hän komensi Karjalankannaksella hyökännyttä IV Armeijakuntaa. Asemasodan aikana hän toimi pääasiassa Karjalan Armeijan (myöhemmin Aunuksen Ryhmä) komentajana. Kesällä 1944 torjuntataisteluiden ollessa kiivaimmillaan käynnissä määräsi ylipäällikkö, Suomen marsalkka Mannerheim Oeschin Kannaksen joukkojen komentajaksi 14. kesäkuuta 1944,^[13] kun tilanne oli riistäytymässä käsistä. Hänen ensimmäinen tärkeä päätöksensä oli Panssaridivisioonan komentajan Ruben Laguksen esitys, että Viipurista luovuttaisiin taisteluitta. Tähän esitykseen Oesch otti jyrkän kielteisen kannan vedoten arvovaltasyihin.^[14] Mannerheim piti Oeschia jälleen ainoana oikeana henkilönä pysäyttämään vihollisen etenemisen Kannaksella.^[3]

Oeschin ansioista sodan aikana ja etenkin ansioistaan torjuntataisteluiden johtajana Kannaksella ylipäällikkö Mannerheim nimitti hänet Mannerheim-ristin ritariksi n:o 131 päivämäärällä 26. kesäkuuta 1944.^[4] Rauhan tultua voimaan kenraaliluutnantti Oesch oli edennyt maavoimien komentajaksi.

Oesch toimi sotien jälkeen aluksi Yleisesikunnanpäällikkönä, josta hänet siirrettiin Armeijakunnan komentajaksi. Tehtävässä hän toimi vuoteen 1945, jolloin hän erosi vakinaisesta palveluksesta.

Päämajan määräyksestä käynnistettiin syksyllä 1942 tutkimukset Oeschin alaisten komennossa olleiden sotavankileirien vankisurmista. IV Armeijakunnan esikunnan linnoitusosasto oli antanut 19. marraskuuta 1941 käskyn, jonka mukaan "niskuroivat vangit oli heti teloitettava työpakalle" ja mainitsi käskylle olevan Oeschin suostumus. Käskyn mukaan myös toimittiin. Näistä ja muista lukuisista surmista johtuen armeija käynnisti tutkimukset, jotka valmistuivat keväällä 1943. Yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs piti kuitenkin paperit itsellään eikä ryhtynyt oikeustoimiin. Syys-lokakuun vaihteessa 1944 Päämajan sotavankikomentaja, eversti Sulo Malm poltti Oeschin käskystä sekä Yleisesikunnan että Päämajan kappaleet tutkimusasiakirjoista.^[15]

Toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltiot järjestivät häviäjävaltioihin kohdistuneita sotarikosoikeudenkäyntejä.^[16] Suomessa sallittiin rikoksiin syyllistyneiden tuomitseminen maan omien lakien mukaan, mutta Neuvostoliitto valvoi oikeustutkintaa ja puuttui siihen yksittäistapauksissa. Tutkimukset aloitti Sotavankileirien tutkimuskeskus kesäkuussa 1945. Oesch sai pyynnöstään eron puolustusvoimista syyskuussa. Lokakuun alussa tutkimuskeskus määräsi hänet pidätettäväksi ja sotaylioikeuteen, mutta pidätyksestä vihjeen saanut Oesch pakeni. Hän pyrki Ruotsiin, mutta myrskyn ja vuodon vuoksi häntä kuljettanut moottorivene joutui kääntymään takaisin. Oesch ilmoittautui itse poliisille. Käynnistyneessä laajassa oikeudenkäynnissä Sotaylioikeus tuomitsi Oeschin 19. heinäkuuta 1946 kahdeksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen yksin teoin tehdystä yllytyksestä seitsemääntoista tappoon.^[17] Puolustuksen mukaan tuomiossa ei otettu huomioon myöhäissyksyn 1941 tilannetta eikä sitä, että Oesch ei allekirjoittanut sellaista paperia, jossa joku määrättiin teloitettavaksi. Samassa oikeudenkäynnissä tuomittiin myös Oeschin pioneerikomentaja eversti Niilo Oinonen ja hänen alaisensa majuri Veli Suomio sekä muita Linnoitusosaston miehiä.^[18]

Korkeimmassa oikeudessa 1. helmikuuta 1948 tuomio aleni, ja Oesch sai kolme vuotta vankeutta yksin töin tehdystä 17 sotavangin kuolemantuottamuksesta. Surmaamiset olivat suorittaneet Oeschin alaiset useammassa eri tilanteessa. Eräs surmaajista oli Oeschin alainen, sotavankileirin komentajana toiminut Eero Nero, joka sai elinkautistuomion 33-55 taposta.^[17]

Rangaistuksen kärsittyään Oesch työskenteli vuosina 1949–1951 Suomen Maanviljelijäin Kauppa Oy:n sivuliikkeiden tarkastajana, jonka jälkeen hän toimi Helsingissä Oy Etelä-Esplanaadikatu 2:n isännöitsijänä, jona aikana hän julkaisi vuonna 1956 teoksensa Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella kesällä 1944. Myöhemmin hän työskenteli Kansa taisteli – miehet kertovat -lehden päätoimittajana vuosina 1964–1974.^[9] Oesch sai Turun yliopiston kunniatohtorin arvon 1960. Hän kuoli vuonna 1978, ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.

Oesch toimi vuonna 1920 asevelvollisuuskomitean jäsenenä ja liikuntakasvatuskomitean puheenjohtajana sekä vuosina 1922–1923 määrävahvuuskomitean jäsenenä. Hän toimi vuosina 1930–1931 jalkaväen harjoitusohjesääntöä sekä kenttäohjesäännön II osaa laatimaan asetetun toimikunnan puheenjohtajana. Hän toimi myös puolustuslaitoksen uudelleenjärjestelyä suunnittelemaan asetetun toimikunnan puheenjohtajana vuonna 1930. Ilmavoimien oloja tutkimaan määrätyn komitean puheenjohtajana hän toimi vuonna 1932 sekä oli Suomen edustajana aseistuksen rajoittamis- ja supistamiskonferenssissa Genevessä vuonna 1932. Samana vuonna hän oli myös Suomen armeijan edustajana Lützenin taistelun 300-vuotismuistojuhlassa. Lisäksi hän oli vuonna 1935 marsalkka Józef Piłsudskin hautajaisissa Suomen armeijan edustajana.^[8][9] Hän oli yksi Sotamuistoyhdistyksen perustajajäsenistä ja toimi sen puheenjohtajana vuosina 1957–1964. Hänet valittiin Suomen Upseeriliiton kunniajäseneksi vuonna 1956.^[9]

Hän toimi 3. Divisioonan kunniatuomioistuimen puheenjohtajana vuonna 1922 ja Suomen upseeriliiton johtokunnan varapuheenjohtajana vuosina 1926–1927 ja puheenjohtajana vuosina 1927–1933. Hän toimi myös siviilipuolella ollen muun muassa lääkäriliiton johtokunnassa 1920. Oesch toimi Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan hallituksen jäsenenä vuosina 1932–1946. Muiden toimiensa ohella hän toimi myös Suomen Sotilasaikakauslehden päätoimittajana vuosina 1927–1939.^[8][9]

Karl Lennart Oesch vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Aitanga Niskasen kanssa, ja heille syntyi kaksi lasta. Hänellä oli Suomen kansalaisuuden ohella myös Sveitsin kansalaisuus vuoteen 1920 asti.

• Oesch-suku

• Jernström, E.: Jääkärit maailmansodassa. Sotateos oy: Helsinki 1933.
• Jägerskiöld, Stig: Talvisodan ylipäällikkö: Sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941. Otava: Helsinki 1976. ISBN 951-1-02467-1
• Karhunen, Joppe: Taistelujen miehet: Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista. Helsinki: WSOY, 1972. ISBN 951-0-00639-4
• Kujala, Antti: Vankisurmat: Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33761-5
• Seppälä, Helge: Karl Lennart Oesch: Suomen pelastaja. Jyväskylä: Gummerus, 1998. ISBN 951-20-5321-7
• Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975. Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV. Vaasa 1975. ISBN 951-99046-8-9.
• Suomen jääkärien elämäkerrasto. (Toim. Puolustusministeriön sotahistoriallinen toimisto) Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.
• Suomen jääkärien elämäkerrasto: I täydennysosa. Jääkäriliitto r.y, 1957.
• Tarkki, Uuno: Taistelu Viipurista 20.6.1944 – Viipurin menetys ja oikeudenkäynti. Gummerus: Jyväskylä 1996. ISBN 951-20-4983-X
• Tohmajärven seurakunnan arkistot

• Määttä, Vesa: K. L. Oesch: Ylivoimaa vastassa. Helsinki: Gummerus, 2015. ISBN 978-951-20-9261-1
• Tapola, Päivi: Kenraalien kirjeet. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-4012-0

• Lennart Oesch Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Kenraali K. L. Oesch muiden silmin. Ylen Elävä arkisto.
• Oesch, Lennart hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)